Ohjaaja
Lars von Trier tunnetaan ihmisenä, jolla on valtavia elämää rajoittavia fobioita, niistä pahimpana lentopelko.
Minulla taas on Lars von Trier -fobia. Olen tätä ennen nähnyt vain pari hänen elokuvaansa. En esimerkiksi ole koskaan pystynyt katsomaan Antikristusta, koska olen kuullut, että siinä silvotaan sukuelimiä.
Mutta reippaina käymme rekkain alle. Lähdin urheasti katsomaan von Trierin uutuuden ”Melancholia”. Tarina kertoo kahdesta sisaruksesta, ja elokuvassa on kaksi osaa, melkein kuin kaksi eri elokuvaa. Ensimmäisessä osassa vietetään nuoremman sisaren Justinen häitä. Hilpeissä tunnelmissa alkava rakkauden juhla päättyy murheeseen, kun juhliva joukko riitelee ja sulhanenkin pakkaa matkalaukkunsa.
Toisessa osassa Justine saapuu sisarensa Clairen kotiin maalle toipumaan syvästä masennuksesta. Clairen perhe hoivaa Justinea ja valmistautuu samalla jättiläisplaneetan ohilentoon. Auringon takaa on yhtäkkiä ilmestynyt uusi planeetta Melancholia. Odotellaan maailmanloppua, vaikka tiedemiehet vakuuttelevat, että vaaraa ei ole. Clairen perheessä tunteet vaihtelevat. Taivaalle ilmestynyttä möhkälettä tuijotellaan kaukoputken läpi ensin ihastuneena ja lopulta kauhistellen.
Leffa-arvosteluissa on sanottu von Trierin kuvaavan masennusta ja ihmisten pahuutta toisiaan kohtaan. Tiedetään, että ohjaaja itsekin on juuri toipunut vakavasta masennuksesta. Masennus on elokuvan alussa vain taivaalla näkyvä, juuri ja juuri silmin havaittava pieni punainen piste. Elokuvan lopussa se peittää jättiplaneetan lailla koko taivaanrannan ja sillä on kyky tappaa.
Masennus on hyvä tulkinta, mutta minusta tuntuu, että von Trier voisi yhtä hyvin sanoa elokuvallaan jotakin maapalloa kohtaavasta ekologisesta katastrofista. Ihmisen toiminta tuhoaa luontoa, joten törmäyskurssilla ollaan - yhtä varmasti kuin elokuvassa vieras planeetta lähestyy maata. Von Trier näyttää luonnon apokalypsian pienin arkisin tavoin: autot ovat niin suuria, etteivät enää mahdu kylätielle, morsian makaa saastuneelta näyttävässä virrassa kuin kuollut, lihamureke maistuu tuhkalle...
Melancholia-planeetta jyrisee päin maapalloa päivä päivältä suurempana ja ahdistavampana. Sähköt katoavat, maa hilseilee madot ja hyönteiset ulos koloistaan, metsään sataa mansikan kokoisia rakeita, ja hevoset hirnuvat taukoamatta pilttuissaan. Luonnon valtavan voiman keskellä ihminen on hento ja juuri niin suojaton, kuin Justine ja Claire suojakseen kasaamassaan risumajassa.
Justinea esittävä
Kirsten Dunst palkittiin työstään Cannesin elokuvajuhlilla, ja tämän upean tulkinnan jälkeen Dunst voi varmasti halutessaan unohtaa aiemmat kepoiset roolinsa Hämähäkkimiehen tyttöystävänä. Loistavia ovat myös von Trierin suosikkinäyttelijä
Charlotte Gainsbourgh, Alexander Skarsgård, Kiefer Sutherland ja
Stellan Skarsgård. Sivurooleissa nähdään kauan kadoksissa olleita takavuosien tähtiä, sellaisia kuin huikea
Charlotte Rampling ja
John Hurt. Kiinnostavaa!
”Melancholia” on täynnä kauniita ja vaikuttavia still-kuvia, kuin maalauksia. Teemat ovat suuria, ja niitä on paljon. Masennuksen ja ekokatastrofin ohella von Trier sivuaa sellaisia isoja kysymyksiä kuin ihmissuhteiden onttous, perhe, parisuhde, sisaruus, äitiys ja ihmisen suhde rahaan ja työhön.
Sekin mahdollisuus on, että tulkitsee planeetan uhan kirjaimellisesti uhkana avaruudesta. On niin tyypillistä, niin ihmismäisen pientä pelätä varkaita, terroristeja ja lentokoneen putoamista mutta sokeutua sille tosiseikalle, että ympärillämme leviää valtava ja villi avaruus, jonka keskellä elämme käytännössä täysin suojattomina. Voinko tämän elokuvan jälkeen enää koskaan katsoa huolettomin mielin tähtikirkkaalle taivaalle? Hrrrr…
Melancholia on tärkeä elokuva, jolle hieno näyttelijäkaarti tekee kunniaa. Niin minäkin: neljä tähteä. Niin ja anteeksi vain herra von Trier tämä kovin maallinen lisähuomautus: olisin uhrannut kaksi kulttuuriseteliä leffalippuun myös pelkästään siitä kohtauksesta, jossa Alexander Skarsgård riisuutuu hääyönään. // Tarja
