Elokuvavuosi 2012: topit ja flopit

Vuoteen 2012 mahtui aika monta hyvää leffaa ja pari pohjanoteeraustakin. Tässä ranking:

A Dangerous Method. David Cronenbergin elokuva Jungista ja Freudista, pääosassa sietämättömän taitavat Michael Fassbender ja Viggo Mortensen. Menisin katsomaan uudestaan koska vain!

Argo. Perustuu tositapahtumiin ja yllättävän hyvä. Ben Affleck on näyttelijänä puusta tehty mutta ohjaajana selvästikin nousukiidossa.

Cosmopolis. Hmm, outoa, mistähän tässä on kyse? Onks tää hyvä vai huono? Miks toi tyyppi istuu koko ajan limussa? Onkohan ihmisiä jotka elää oikeesti noin? Huhhuh onpa kylmää kyytiä. Osaako Robert Pattinson siis oikeesti näytellä? Mistähän tässä on kyse? Miks mä en tajua tästä mitään... kroohhhh pyyyhhhh.....

Friends with Kids. Hyvin toimeen tulevien ihmisten angstia siitä, miten elämä muuttuu, kun ja jos haluaa lapsia. Jopa muutto Manhattanilta Brooklyniin on näissä piireissä pieni katastofi. Keskikertainen romanttinen komedia.

Humiseva harju. Ta-daa, tässä se on! Vuoden Paras Elokuva! Jos Jouko Turkka olisi tehnyt Humisevan harjun, se olisi tällainen, sanottiin Andrea Arnoldin ohjauksesta. Kuolaavia ja täriseviä ihmisiä tuulen pieksämällä nummella. Raaka mutta järisyttävä veto.  Leffa, joka toi loppuun kalutun klassikkoromaanin yhdellä kiskaisulla meidän aikaamme. Mahtavaa, tämän takia elokuvia tehdään!

Jane Eyre. Elokuva, jota odotin ennakkoon eniten. Tulkinta rakastamastani kirjasta, pääosissa Mia Wasikowska ja Michael Fassbender. Ei ihan huonokaan, muttei silti yltänyt lähellekään BBC:n kuolematonta minisarjaa, jossa samoissa rooleissa loistavat Ruth Wilson ja Toby Stephens.

Kaksi tarinaa rakkaudesta. Suomalais-norjalaisena yhteistuotantona kasattu sotku. Uumoilen, että tällä oli tarkoitus markkinoida näyttelijöitämme kansainvälisiin elokuvatuotantoihin. Onneksi näin tämän kutsuvierasnäytännössä, niin kulttuurisetelien menetys ei harmita. Pohjanoteeraus.n

Katmandu- taivaan peili. Ihana, hurja ja rujo Nepal, sinne on pakko päästä! Nepal on syy, miksi menin katsomaan tätä, mutta elokuva itsessäänkin oli oikein kelpo veto. Opettajatar raataa pyyteettömästi köyhien hyväksi, tarinaa maustavat kokemukset oudosta kulttuurista.

Keinottelua. Richard Gere pätee vakavassa ja hieman mysteerisessä leffassa.

Kilimandjaron lumet. Kantaa ottavaa kamaa tämä ranskalainen uusi aalto. Leffa sai Euroopan Parlamentin LUX-palkinnon, mutta se on silti hyvä. Taustana nuoruuteni interrail-reissujen Marseille.

Killing them softly. Vuoden poliittisin pläjäys. Palkkatappajien ja pikkunilkkien raaka arki, taustatapettina Yhdysvaltain presidentinvaalit ja talouskriisi.

Koti eläintarhassa. Leppoisa koko perheen leffa, joka jäi jotenkin keskentekoiseksi. Mutta voihan Matt Damonia katsella myös villieläimien seurassa.

Lemmenlomalla. Meryl Streep ei huonoa roolia tee. Harvinainen aihe tuoreesti käsiteltynä: kulahtaneen avioliiton tehohoito terapeutin pakeilla.

Looper. Onnekas kämmi, sillä jouduin katsomoon vahingossa, kun oli pakko saada elokuva enkä mahtunut haluamaani esitykseen. Ei kaduta yhtään. Kekseliäs ja suorastaan puhutteleva action aikamatkustamisesta ja vanhemmuudesta, pääosassa ihana Joseph Gordon-Levitt.

Love is all you need. Ohjaaja Susanne Bier on parasta mitä Tanska on minulle tarjonnut vaikka Köpiksessäkin olen käynyt. Naispääosaa näyttelevä Trine Dyrholm loistaa herkullisessa ja ihanassa romanttisessa tarinassa, josta ei vakavia varjojakaan puutu.

 

Magic Mike. Sitä on nautittu muutakin kuin draamaa tänä vuonna. En häpeä tunnustaa: imppasin koko rahalla. Hunksit painukaa eläkkeelle! Rai rai rallallaa...

Matkalla. Beat-kirjallisuuden raamattu, Jack Kerouacin Matkalla sai arvoisensa elokuvaversion. Tuoreet näyttelijät, hyvä imu. Menee vuoden top kolmoseen draama- ja seikkailugenressä.

007 Skyfall. Daniel Craig, Daniel Craig, Daniel Craig, Daniel Craighhhhhh... Mitä muuta tästä voisi sanoa? Joo ihan hyvä elokuvanakin!



Nälkäpeli. Siitäkin näköjään saadaan viihdettä, kun teinit listivät toisiaan. Kökkö juttu, mutta pääosassa todella lupaava Jennifer Lawrence.

Puhdistus. Olihan se vaikuttava. Mutta olipa aihe miten tärkeä ja kiinnostava tahansa, se ei vastaa käsitystäni elokuvanautinnosta, että joutuu lusimaan puolet näytöksestä silmät kiinni ja pulssi hakkaa vielä yölläkin.

Rakkauden pelikenttä. Montako kertaa Gerard Butler mahtaa vielä tehdä hurmaava renttu -roolinsa? Nyt olisi hyvä hetki uusiutua. Ohjaaja puolestaan ei ole pystynyt päättämään, tehdäänkö hömppäkomediaa vai perhedraamaa. Siis molempia! Kuin vetäisi konjakkia kaurapuuron kanssa.

Rakkaudesta, unelmista ja kaloista. Erikoinen tarina, mutta tykkäsin. Elokuvalle on aina plussaa, jos kuvaukset on tehty Skotlannissa...

Rock of Ages. Kertoo ehkä huonosta mausta tai siitä, etten ole kovinkaan sivistynyt korkeakulttuurin ystävä, mutta tämä oli vuoden nautinnollisimpia! Ei oikeastaan elokuva vaan pitkä musiikkivideo, juonta vain nimeksi. Aiemmin inhoamani Tom Cruise tekee itsestään pilaa kyynisenä rokkikukkona ja klassikkobiisit soivat toinen toistaan upeampina cover-järkäleinä. Ai jai miten täydellistä viihdettä.

Rouva Presidentti. Taisi olla ainoa dokkari, jonka kävin katsomassa isolta screeniltä. Kiinnostava kuvaus siitä, millaista on olla Tarja.

Taken 2. Action-sankarina yllättävästi Liam Neeson. Olen aina pitänyt häntä liehuvaviittaisena lyyrikkona. Tässä elokuvassa runoa pukkaa vain Liamin vasen suora. Ei ihan minulle toimivinta mättöä, mutta eksyinkin katsomoon kutsuvierastilaisuudessa.

Terraferma. Eurooppalaisesta elokuvasta saa aina kummasti happea. Tässä oli koskettava ja ajankohtainen siirtolaisteema. Asiallinen pätkä.

The Best Exotic Marigold Hotel. Parhaat brittinäyttelijät hengailevat värikkäässä Intiassa. Itse tarinasta ei mainittavia muistijälkiä.

The Descendants. Havaijille sijoittuva perhedraama, jossa George Clooney yllättää vakavasti otettavana näyttelijänä. Vuoden parhaita draamavetoja.

Tie pohjoiseen.Suomalainen road movie kertoo pojan ja kauan kadoksissa olleen isän suhteesta. Vesa-Matti Loirille ja Samuli Edelmannille on varta vasten käsikirjoitettu herkullisia kohtauksia mm. musisoimassa yhdessä.

To Rome with love. Alkaako Woodyn ote jo lipsua? Hällä väliä, rakastan häntä silti. Herkullisin tähän leffan kieputelluista tarinoista on superjulkkikseksi lipsahtava tavismies, jota esittää Roberto Benigni.

Twilight - Aamunkoi osa 2. Twilightit haalistuivat kirja kirjalta ja leffa leffalta. Tämä vihoviimeisin veto ei kolahtanut yhtään. Kiitos, ei enää vampyyrejä.

Varasto. Wau, Suomessa tehdään näin hyvää komediaa. Makeat naurut! Oikein odotan Taru Mäkelän seuraavaa ohjaustyötä.

Vares - pimeyden tango. Lola Wallinkoskea ei pitäisi päästää näyttelemään missään olosuhteissa.

Weekend. Artisokka-leffafestarin antia. Virkeä ja vilpitön pätkä poikarakkaudesta.

Vuosaari. Vuoden koskettavin kotimainen. Aku Louhimies valitsee tärkeitä ja puhuttelevia aiheita ja saa hyvistä aikuis- ja lapsinäyttelijöistä paljon irti.

Yön ritarin paluu. Ohjaaja Christopher Nolan on minulle yläpuolella kaiken arvostelun, joten mitä voi sanoa jumalan tekemästä elokuvasta? Synkkä pätkä ja omassa genressään loistava. Terroristi Banea esittää nousussa oleva näyttelijä Tom Hardy, josta on veikattu jopa seuraavaa Bondia.

 

Aivan kaikkia tänä vuonna näkemiäni elokuvia en taida muistaa. Aikaa pimeässä istumiseen ei joka tapauksessa ollut tarpeeksi. Ainakin nämä kiinnostavat leffat olisin vielä halunnut nähdä isolla kankaalla: Koskemattomat, Miss Farkku-Suomi, Tähtitaivas talon yllä.

Kun nyt katselen vuotta taaksepäin, huomaan olevani melkoinen leffabulimikko. Kaikki kelpaa, mikä valkokankaalla liikkuu. Helsinki on elokuvakaupunkina kuitenkin niin pieni, että varaa nirsoiluun ei ole. Onneksi uusi vuosi tuo leffahullulle taas uudet herkut.

Sillä frankly my dear: elämä ilman elokuvia on teeskentelyä tai ainakin sietämättömän tylsää!

Tarja

Eeppistä, ja epistä

Christopher Nolanin edellinen ohjaustyö oli Inception. Odotukset Batman-leffalle olivat sen vuoksi poikkeuksellisen korkealla. Mitä ihmepoika nyt on saanut kasaan?

Uusi Batman kannatti nähdä. Leffa vyöryi valkokankaalle yli kolmetuntisena tarinana. Christian Bale muun mahtavan näyttelijäkaartin kera maalasi synkkiä sävyjä minkä kerkisi. Ja turhaan moittivat Hans Zimmerin musiikkia. Eeppistä pauhua tähän nimenomaan tarvittiinkin!

Lapsena leikin Batmania parhaan kaverini Matin kanssa. Minua isompi ja vanhempi Matti oli itseoikeutettu lepakkomies. Minusta tämä oli epistä, mutta lohdutukseksi sain sentään Robinin roolin. Sujahdin sukkahousuihini ja Matti niittasi suuren mustan huivin hakaneulalla viitaksi harteilleni. Niin kaikui pihaladostamme daba-daba-daba-daba Bätmääääääään....

Sekä minä että Batman olemme nyt muutaman siiveniskun kokeneempia. Vanhoja lato-Batman-aikoja muistellessani olin huolissani, onko Nolan kokonaan unohtanut Robinin. Suotta olin. Batmanin uskollinen apuri on hengissä ja voi hyvin!

Christian Bale on nyt pistänyt viittansa kaappiin lopullisesti. Batmanin tarina on kuitenkin niin vastustamaton, että pian joku siihen taas tarttuu. Jos itse pääsen käsikirjoittajaksi, kirjoitan Robinin roolin isoksi ja etsin kuvausmaastoja Brokeback Mountainin suunnalta. Lajityyppini olisi romanttinen draama.

Käsiksessäni Batman ja Robin ajautuvat epätoivoiseen suhteeseen, johon Kissanainen yrittää iskeä kiilaa. Rakkaan lapsuudenystäväni Matin muistoksi pestaan pääosaan Amerikan Matin, Matt Damonin.

Tuottajien yhteydenottoa odotellessa annan Nolanin Batmanille tähtiä neljä miinus.

Tappavan tylsää

Yksityisetsivä Jussi Vares (Antti Reini) palkataan jylhänkarulle pohjanmaalaiselle paikkakunnalle tutkimaan nuoren naisen murhaa. Ahdistavan pienessä kyläpahasessa juoniaan kutovat muun muassa oman uskonliikkeen luonut hengenmies (Peter Franzen), hänen vaimonsa (Merja Larivaara), paikallisen mielisairaalan ylilääkäri (Kari-Pekka Toivonen), uskonnollisten kirjojen kustantaja (Jarmo Mäkinen), kuskin penkiltä kylän menoa tarkkaileva taksiyrittäjä (Pekka Huotari) sekä paikallinen kylähullu (Aake Kalliala).

Aineksia leffassa olisi. Tiukan uskonnollisesta kylästä olisi voinut repiä vaikka minkälaista tutkielmaa yhteisöllisestä sokeudesta. Uskonto ihmiselämän rajoittajana tulee oikeastaan vain pintapuolisesti käsitellyksi, ja loppuratkaisuun sillä ei ole minkäänlaista merkitystä.

Pahinta elokuvassa on kuitenkin yllätyksettömyys. Asiat tapahtuvat ilman sen kummempia syitä tai seurauksia. Henkilöistä haluaisi välittää, mutta tarttumapintoja välittämiseen, tai edes hahmojen motiivien ymmärtämiseen, ei ole. Lopulta on yhdentekevää, mitä henkilöille tapahtuu.

Tämäkin Vares on kovin miehekäs elokuva. Kaikissa päärooleissa saarnamiehen vaimoa lukuun ottamatta on mies. Nainen ei liity rikosten selvittelyyn millään lailla, vaan hänen roolinsa on enemmänkin toimia miesten seurana makuuhuoneessa. Tässä Vareksessa uskontoteemastaan johtuen tällaiset riettaat synnit saavat tietenkin ankaran rangaistuksen.

Pettymys elokuva on siinäkin mielessä, että todella haluaisin vielä nähdä hyvän kotimaisen dekkarin. Niitähän ei ole juurikaan tehty sitten loistavien komisario Palmu -elokuvien. Ruotsi Beckeineen ja Wallandereineen sekä varsinkin Iso-Britannia muun muassa Jane Tennisoineen, Fitzeineen ja Morseineen ovat lajityypissä meitä lukemattomia henkirikoksia edellä.

Puolitoista (* ½) tähteä yrityksestä ja Aake Kallialan hersyvästä tulkinnasta Paskamanttelina.

[Antti]

Päätepysäkillä

Vuosaari on Helsingin metron itäinen päätepysäkki. Helsingin kaupunginosista Vuosaaressa on viime vuosina asunut eniten ulkomaalaisia suhteessa suomalaisiin. Kaupungin vanhoja vuokra-asuntoja on siellä niin ikään paljon. Nykyään myös uusia asuntoja rakennetaan Vuosaareen yhä tiheämmin.

Mediassa Vuosaari ei ole (ainakaan tähän asti ollut) erityisen hohdokas paikka verrattuna esimerkiksi viileään hipstereidentäyteiseen Kallioon. Se on vähän kaukana kaikesta kaikesta ja siellä asuu vähän syrjäytyneitä ihmisiä.

Siksipä leffa juuri Vuosaaresta (Aku Louhimies, 2012) tuntui mielenkiintoiselta - olkoonkin, että ensi-iltaviikonloppuna leffaa yleismaailmallisuudestaan kehuttiin (tai syytettiin) siitä, että se voisi tapahtua missä tahansa Suomen lähiössä.

Vuosaari-elokuva kertoo monta pientä tarinaa erilaisista ihmisistä ja kohtaloista.

Siinä on hyvin toimeentuleva pariskunta, jonka suhde rakoilee pahemman kerran (loistavat Matleena Kuusniemi ja Pekka Strang). Kylmän aviosuhteen seurauksena mies päätyy pariskunnan virolaissiivoojan (Lenna Kuurmaa) lämpimään sänkyyn useammin kuin kerran. On venäläisen äidin (Jekaterina Novosjolova) kiusattu ala-asteikäinen poika (Eemeli Louhimies), julkisuudesta haaveileva (ja sen eteen mitä tahansa tekevä) apaattisen isänsä (Taneli Mäkelä) luona asuva nuori nainen (Amanda Pilke), koirastaan ainoaa lohtua ja seuraa elämäänsä saava pikkupoika (Topi Tarvainen), syöpää sairastava yksinhuoltaja (Alma Pöysti), alkoholista ja huumeista pakoa elämäänsä etsivä nainen (Laura Birn) ja hänen uskollinen kihlattunsa (Deogracias Masomi) sekä kovaa miestä pojastaan (Teemu Heino) kouliva houkutuksille altis isä (Mikko Kouki).

Kaikenlaista tarinaa siis. Monenikäisten, -maalaisten ja -taustaisten kohtaloita elokuva maalaa enimmäkseen talvenharmaan eri sävyin. Kiva elokuva Vuosaari ei ole, mutta hyvä kylläkin.

Mutta mistä elokuva kertoo? Läheisyyttä tuntuvat kaipaavan kaikki leffan hahmot. Kukaan heistä ei ole onnellinen, vaan pelastusta/toivoa paremmasta/turvaa etsivät kaikki. Osa löytää ratkaisun lopulta, osa ei. Surullisin kohtalo tämän katsojan mielestä on koiransa - ja samalla ainoan todellisen lämpimän suhteensa - menettävällä, raivostuttavan pahan äitinsä kasvattamalla pienellä pojalla.
Jos niin haluaa ja tarkkaan katsoo, yhteiskunnallisiakin sävyjä leffasta voi nähdä tänä maahanmuutto- ja syrjäytymiskeskustelun aikana.

Elokuva nojaa vankasti vahvoihin näyttelijöihinsä. Erityisen vaikutuksen tekevät upeat lapsinäyttelijät rankoissa rooleissaan. Aikuisista kunnarin lyö varsinkin Matleena Kuusniemi viileän etäisenä uranaisena, jolla ei oikein olisi aikaa erota. Surkuhupaisin kohtaus puolestaan näytellään saunassa pariskunnan ja virolaisen salarakkaan kesken kolmistaan.

Leffassa ei ole onnellisia pariskuntia, vaan kaikki suhteet ovat joko päätyneet eroon tai vääjämättömällä matkallaan kohti loppua. Matkalla pois ovat myös hahmot: eroon syövästä, kiusaajista, satuttavista unelmista, pahoista aikuisista.

Metron pysäkit loppuvat tähän. Miten tästä eteenpäin?

Tähtiä 4 (****) ja suositus mennä katsomaan.

[Antti]

Hyvää uutta leffavuotta!

Blogimme herää nyt talviuniltaan (ainakin vähäksi aikaa) - kohtahan aurinko nimittäin taas porottaa huumaavan lämpimästi, jolloin ei oikein voi muuta kuin viettää siestaa kiva juoma tai syömä sylissä. Tai leffa valkokankaalla.

Uneliaisuus blogin päivittämisessä ei ole tarkoittanut kuitenkaan sitä, etteikö leffoja olisi tullut nähtyä. Itse asiassa päinvastoin: paljon mielenkiintoisia elokuvia on tajuntaamme piirtynyt sekä viime että jo tänä vuonna. Mielenkiintoisen elokuvanhan tunnistaa siitä, että se herättää ajatuksia, mielipiteitä ja tunteita. Uuden vuoden lupauksen (kyllä, uuden vuoden lupauksia voi tehdä myös helmikuussa) myötä näitä tunteita pyrimme jakamaan yhä enemmän teille myös blogissamme.

Sillä, frankly my dear, mitä maailma olisikaan ilman leffoja?

***Antti