Rakkaudesta sirkukseen

Sirkus on jostakin syystä aina kiehtonut minua kauheasti. Samoin junat. Voiko siis olla herkumpaa kuin sirkusmaailmasta kertova leffa, jossa kiertävä sirkusseurue kolkuttelee omalla junallaan pitkin maita ja mantuja ja mukaan on vielä leivottu toivottoman romanttinen rakkaustarinakin?

Francis Lawrencen ohjaama Vettä elefanteille -elokuva kertoo siirtolaisperheeseen syntyneestä nuoresta Jacobista, joka onnettomien sattumusten seurauksena päätyy kiertävän sirkuksen matkaan ja rakastuu itsevaltaisen sirkustirehtöörin vaimoon. Kiskoilla kehkeytyvää rail movieta kehystää Yhdysvaltojen 30-luvun suuri lama, täydellinen taustatapetti nuoren miehen kasvukertomukselle.

Nuorta seikkailijaa Jacobia esittää Robert Pattinson, joka aloitti uransa Harry Potter -leffan lapsitähtenä, kasvoi Twilight-vampyyrileffoissa maailmankuuluksi teini-idoliksi ja kurkottaa tässä elokuvassa melko vakuuttavasti aikuisten sarjaan.

Vastapelurina on Oscar-voittaja Reese Witherspoon, takuuvarma kassamagneetti ja tähti, joka, kummallista kyllä, onnistuu salakuljettamaan tähänkin rooliinsa roppakaupalla inhimillistä lämpöä.

Parhaan roolin tekee kuitenkin itävaltalaissyntyinen Christoph Waltz, joka Tarantinon Kunniattomissa paskiaisissa esitti Oscarin arvoisesti hullua SS-everstiä. Vettä elefanteille -elokuvassa hän äyskii, äkseeraa ja ruoskii sirkuksen johtajana itsevaltaisin ottein esiintyjiään ja eläimiään. Vähemmällä ei leipä lähde lama-ajan kauheassa kurimuksessa. Vaikka Waltzin esittämä sirkustirehtööri on elokuvan ”paha poika” ja tässä kolmiodraamassa auttamatta kolmas pyörä, on juuri hän se roolihenkilö, jonka vaikuttimista tahtoisi mieluusti tietää lisää.

Sama pätee tosin koko elokuvaan. Vettä elefanteille -leffa on juuri sellainen kuva, jonka toivoisi jatkuvan ja jatkuvan, joiden ihmisistä tahtoisi tietää lisää. Elokuva, jonka sisälle haluaisi jäädä asumaan.

Karu aika, julmat ihmiskohtalot, kieltolaki, boogie woogie, rosoiset (mutta nykyihmisen silmään ah niin tyylikkäät) miljööt ja vaateparret ja - sirkuksessa kun ollaan - vaaran alituinen läsnäolo maustavat Jacobin tarinaa. Monen ihmisen elämänkohtalo ratkeaa elokuvan dramaattisten juonenkäänteiden mukana.

Kaiken summana on höyhenenkevyt mutta pökerryttävän romanttinen viihdeleffa, joka tyhjentää pään turhista murheista yhtä varmasti kuin laukaus. // Tarja

Nuoruuden sietämätön keveys

Mikko Niskanen ohjasi vuonna 1966 elokuvan Käpy selän alla. Leffassa kaksi pariskuntaa kokee nuoruuden estotonta hurmosta: Kaupunkilaiset nuoret saapuvat maaseudun rauhaan telttailemaan, jolloin myös heidän itsensä on rauhoituttava. Stadilainen himo kuitenkin hyytyy järven rannalla. Lopulta yhdelle miehelle toinen nainen alkaa olla houkuttelevampi (silloin kun vaihtoehtoja on vähemmän), ja tunteiden kuvio kärjistyy lavatanssien jälkeisessä aamuyössä.

Paljasta pintaa on kai enemmän kuin 60-luvulla oli totuttu. Kesäinen järvi-Suomi on heikohko symboli nuoruudelle, mutta lopulta sekin räjähtää. Toki ajan henkeen sopivan tiedostavasti.

Itsensä, seksuaalisuutensa ja oman minuutensa löytämisestä kertoo myös Levottomat yli kolmekymmentävuotta myöhemmin (2000, Aku Louhimies). Mainio leffa muuten käänsi aikanaan uuden sivun suomalaisessa leffabisneksessä kun Uuno Turhapurojen ja Pekko Aikamiespoikien jälkeen alettiin vihdoin uudelleen tehdä vakavastiotettavaa ja jopa tyylikästä draamaa, myöhemmin myös komediaa.

Ilmestyessään lehdistö tituleerasi Levottomia Käpy selän alla -leffan perinteen jatkajina. Nuoret kauniit ihmiset miettivät elämälleen suuntaa, ovat alasti ja muutenkin vellovat nuoruuden hulluudessa. Itse asiassahan urbaanien nuorten kasvukipuilua suomalaisessa elokuvassa kuvailtiin jo ennen Levottomia Anna-Leena Härkösen romaaniin perustuvassa, vuonna 1993 valkokankaille ilmestyneessä Akvaariorakkaudessa. Karismaattisen Tiina Lymen roolihahmossa on kieltämättä sitä samaa hukassa olemisen oloa kuin sekä KSA:n ja Levottomien nuorilla.

Alastomuus liittyy olennaisesti kaikkiin näihin elokuviin. Tilanteessa, jossa elämälle päätetään suunta, kukin on yksin ja paljaana uuden edessä. Mikäli symboliikkaa alastomuudesta ei halua hakea, voisi kyynisempi todeta sen olevan vain halpa radikaaliudenilmaus ja huomiontavoittelukeino.

Vaikeaa on ollut nuorena ja ihmissuhteiden kiemuroissa on kärvistelty 1966, 1993 ja 2000. Onko maailma muuttunut? Olemmeko me?

//Antti

Miksi kaikkien ihmisten tulisi katsoa musikaalileffoja?

Pidän musikaalileffoista. Joistakin jopa hullaannun, ja pieneen osaan rakastun iäksi.

Leffamuistoissani yksi huikeimmista hetkistä on se, kun Moulin Rougen (2001) Satine (tuo häikäisevän upea Nicole Kidman) laulaa elefanttinsa katolla kaihoisan balladin "One day I'll fly away". Puhummattakaan kyseisen leffan toinen toistaan sykähdyttävimmistä musiikki- ja tanssiesityksistä, jotka ovat kuvan, musiikin ja liikkeen sinfoniaa! Moulin Rouge on muutenkin yksi minulle tärkeimmistä leffoista siihen liittyvien muistojen takia, mutta siitä kenties enemmän jossain toisessa kirjoituksessa.

Sen koommin valkokankaita ovat valloittaneet sellaiset musikaalihienoudet kuin Chicaco (2002) ja Hairspray (2007). Nämä molemmat ovat kerrassaan upeita leffoja ja minulle todellakin unohtumattomia elämyksiä - erityisesti Chicago. Valitettavasti Catherine Zeta-Jonesin häpeämätöntä flirttiä kuolemanvakavana Velma Kellynä pääsin ihailemaan vasta DVD:ltä. Valkokankaalta katsottuna uskoakseni elämys olisi ollut eksponentiaalisesti vakuuttavampi. "He had it coming..."

(Roolihahmo Velma Kelly West Endin musikaaleista on toki tuttu, mutta olen vakuuttunut että Lontoon teatterin näyttelijättäret kalpenevat tuon dramaattisen näyttelijättären, tuon jumalattaren, Catherine Zeta-Jonesin rinnalla).

Ja sitten tuli Mamma Mia! (2008)

Ihana Meryl Streep ja ihana Abban musiikki! Voiko kukaan olla tästä pitämättä?

Tätä on hyvä musikaalileffa:
1) hauskuutta
2) hyvää fiilistä
3) mielettömiä näyttelijöitä (annettakoon Pierce Brosnanille laulunlahjattomuutensa anteeksi)

Paketti on siis koossa! Kaikki toimii, vieläkin, vuosien jälkeen.

Kävin muutama vuosi leffan ilmestymisen jälkeen sing-a-long -leffaesityksessä Suomessa. Ujot suomalaiset arkailivat aluksi, mutta nousivat lopulta jossain vaiheessa ylös ja vähän laulaa lurauttivatkin. Viimeistään Voulez-vous -biisin aikaan meno nousi kattoon, ja sisäänpäinvetäytyneinkin Martti kajautti ilmoille huudon: "ah-hah, voulez vous?"

Voiko parempaa olla (Suomessa)?

Broadwayllä ja Lontoon West Endissä menestyneiden musikaalien filmatisointi voi olla hankalaa. Esimerkiksi Andrew Lloyd Webberin kenties parhaasta teatterimusikaalista The Phantom of the Opera ei vieläkään ole nähty siedettävää elokuvasointia.

Sen takia kunnioitankin edellisiä musikaalileffoja hyvin paljon - paitsi musikaaleina, myös leffasovituksina.

Elävässä kuvassa ja soivassa musiikissa on voimaa. Vaikka sitten tehdä olo vähäksi aikaa kepeäksi tässä ah niin toisinaan raskaassa maailmassa.

//Antti

Rajat on?

Kävin joku aika sitten katsomassa Neil Burgerin ohjaaman ja Bradley Cooperin tähdittämän leffan Rajaton. Ideanahan leffassa on se, että vässykkä kirjailijanplanttu saa käsiinsä pillereitä, jotka auttavat häntä käyttämään aivokapasiteetistaan 100 % normaalin ihmisen (ilman tabuja) käyttäessä siitä vain 20 %.

Myönnän, että odotukset ennen leffaa olivat korkealla. Ohjaaja, Burgerin Neil, ei ollut minulle tuttu, mutta Bradley Cooper kylläkin hulvattoman hauskasta Kauheasta kankkusesta. Lisäksi ennakkopaineita leffalle loi sivuosaroolin siinä tehnyt legenda Robert De Niro.

Leffa oli enimmäkseen visuaalisesti vaikuttava, siinä sen ansio. Nopeat kamera-ajot ja sekunnin murto-osissa vaihtuvat maisemat heijastivat ihmisen mieltä sen toimiessa ylikierroksilla. Kaikki tapahtuu nopeasti, kirjakin valmistuu vuorokaudessa ja rikkaaksi tullaan viikossa. Lopulta pysähdys tulee ylhäällä kattoterassilla, kun päähenkilö pohtii, oliko tässä mitään järkeä. Yhtenä vaihtoehtona ylikierroksille on asfaltti kymmeniä kerroksia alapuolella.

Häiritsevintä oli elokuvan moraalinen opetus. Mitä sinä tekisit, jos voisit käyttää kaiken aivokapasiteetistasi?

Päähenkilö Rajattomassa päätti alkaa tehdä rahaa. Kirjan valmistuminen ennätysajassa pönkitti luuserikirjailijan egoa, mutta sen sijaan että olisi jatkanut kirjojen kirjoittamista tai vaikka tutustunut eri kulttuureihin ilmiömäisen loistavan kieltenomaksumisensa avittamana, perushumanistilta aluksi vaikuttanut hahmo siirty bisneselämään, opetteli ja omaksui sen lait. Ja menestyi. Menestyjä sai tyttöystävänsä takaisin, paljon rahaa ja mikä tärkeintä, mainetta ja kunniaa. Lopulta ovet voisivat olla auki vaikka Yhdysvaltain presidentiksi!

Allekirjoittaneelle leffasta jäi se kuva, että pilleri päivässä tekee ihmisen elämän paremmaksi. Kun saat kaikkea sitä, mitä et omilla avuillasi oikeasti saisikaan, saat elämääsi tyydytystä ja täyttymystä. Mutta katoaako siinä samalla jotain oleellista minuudesta, ihmisyydestä?

//Antti

Hukka peri

Vastikään saimme lukea, että Julia Roberts on ottanut ilkeän äitipuolen pestin Grimmin veljesten satuun perustuvassa Snow White -leffassa. Samoihin aikoihin starttaa tiettävästi toinenkin Lumikki-tuotanto, jossa nimiosaa esittää Twilight-tähti Kristen Stewart.

Viime perjantaina puolestaan tuli ensi-iltaan Red Riding Hood, jossa Punahilkan tuttuun tarinaan on otettu potkua ihmissusimyytistä.

Mistä näitä satuja oikein tulee? Loppuivatko uudet tarinat, kun käsikirjoittajat yhtäkkiä kaivavat satukirjoja esiin hyllyistään?

Red Riding Hoodin on ohjannut Catherine Hardwicke, sama tekijä, joka ohjasi Twilight-sarjan ykkösosan. Näyttelijätkin ovat osin samat.

Twilight Houkutus on kelpo leffa, jonka viitsii katsoa kahteenkin kertaan. Punahilkka sen sijaan on todella sekava soppa, joka pitkästyttää melkein alkuminuuteillaan. Juonella on liian kiire, miehitykset ovat pielessä ja musiikki pauhaa. Kamera hakeutuu uudelleen ja uudelleen nimirooliin kiinnitetyn Amanda Seyfried -paran säikähtäneisiin kalansilmiin. Ja loppujen lopuksi sudeksi paljastuu täysin ”väärä” ja epälooginen hahmo. Hohhoijaa.

Kysymys kuuluu: miksi Hardwicke onnistui Twilightissa mutta lipeää Punahilkassa niin pahasti metsään? Yksi veikkaukseni on elokuvan miljöö. Twilight kuvaa pohjimmiltaan tavallistakin tavallisempaa high school -elämää, jonka vampyyrit ja ihmissudet haastavat kiinnostavalla tavalla. Red Riding Hood sen sijaan sijoittuu määrittelemättömään aikaan ja outoon yhteisöön, joka tuo lähinnä mieleen eristyneen uskonlahkon. Onkohan Hardwicken ollut yhtä vaikea samastua ympäristöön kuin minun katsojana?

Monta muutakin syytä floppiin löytyy, mutta Punahilkkaan ei kannata enempää ruutia tuhlata. Tämä leffa saa minulta yhden tähden, ja se tulee lähinnä kuvauksesta upeissa vuoristomaisemissa.

Pakko vain kysyä, mitä ihmettä on tapahtunut Gary Oldmanin ennen niin upealle uralle? Hänetkin voi bongata tästä all inclusive -sillisalaatista.

Lopuksi haluan lähettää terveisiä Lumikki-leffoja tehtaileville Hollywood-tuottajille, nimittäin ehdotukseni seitsemän kääpiön castingista. Dream teamiini kuuluvat Tom Hanks (Viisas), Russell Crowe (Jörö), Rhys Ifans (Unelias), Robin Williams (Lystikäs), Charlie Sheen (Nuhanenä), Hugh Grant (Ujo) ja Taisto Oksanen (Vilkas). And the oscar goes to… // Tarja

Ääliöstä alieniksi

Kuvittele, että saisit käyttöön aivojesi koko kapasiteetin. Tietosi, taitosi, aistisi ja vaistosi laajenisivat rajattomiksi. Muuttuisit Wall Streetin huikeimmaksi rahantehokoneeksi yhdessä yössä. Ja tämä kaikki vain pikkupikku pilleri nielaisemalla!

Tämä tilaisuus tarjoutuu nuhjuiselle wannabe-kirjailijalle Eddielle (Bradley Cooper) Neil Burgerin toimintatrillerissä Rajaton (Limitless). Ja Eddie totisesti tarttuu tilaisuuteen!

Mutta pilleri ei olekaan mikä tahansa berocca vaan hyperluokan huume NZT, joka nostaa Eddien katuojasta menestyskirjailijaksi ja tyhjätaskusta miljonääriksi.

Muutamaa tuhottua kämppää ja ruhjottua naamataulua myöhemmin katsoja tajuaa, että Eddie elää veitsenterällä eikä kyseessä olekaan nuoren miehen kasvutarina. Eddiestä on tullut liituraidassa viihtyvä huumediileri, joka kiipii urallaan ja yrittää samaan aikaan selvitä hengissä huumehemmojen kivikovassa maailmassa.

Konkarinäyttelijä Robert De Nirolle on kirjoitettu leffaan rahamaailman kummisedän rooli, hän häärii Carl Van Loonina, Eddien juonittelevana vastapelurina. Käsikirjoittaja Leslie Dixonin neronleimauksena leffaan on saatu mukaan varsinainen herkkuhetki. Konkari-Loon paukuttaa henkseleitään ärsyttävän keltanokka-Eddien edessä muistuttaen, että pitkä kokemus se vasta todellista valuuttaa on. Vitsi on ilmeinen. Siinä puhuu Scorsesen luottonäyttelijä, Oscar-voittaja, käsittämättömän uran tehnyt De Niro höyhensarjalainen Cooperille, joka tunnetaan toistaiseksi B-luokan tv-sarjoista...

Takaisin leffaan. Outoa kyllä, Eddie ei missään vaiheessa kyseenalaista huumehöyryistä elämäänsä. Hän haluaa pillereita lisää ja lisää, kunnes maailman mahtavin virka jo häämöttää tälle ”kaikki-on-minulle-mahdollista-Kennedylle”. Parisuhdekin kukoistaa ja Eddie siippoineen on stailattu luonnottoman kauniiksi kiiltokuvaihmisiksi.

Ja tönks. Leffa loppuu!

Mielestäni loppuratkaisu on tämän elokuvan suurimpia ongelmia.

Saatan leimautua sukkapuikko nutturassa täriseväksi moralistiksi, mutta mielestäni on silti vaarallista kääriä suht totinen tarina luksushuumeista näin koreaan karkkipaperiin. Eddien ansaintalogiikka ja vaivaton pokailu naismaailmassa saattaa johtaa muutamankin teinin harhateille. Nakkaako hento käsi katsomossa namit syrjään ja turvautuu Eddien tavoin pikavoittoihin pyrkiessään elämässä eteenpäin? Jaa-a, toivottavasti tulevaisuuden toivot ovat viisaampia.

Leffaan on upotettu huumetarinoiden peruskuvastoa irtileikatuista sormista silmämunaan piikittämisiin. Tämänkään vuoksi raina ei kuulu suosikkeihini mutta kamera-ajot on kieltämättä toteutettu kekseliäästi. Kolme tähteä, josta iso osa De Niron jyhkeästä läsnäolosta. // Tarja

Onnen salaisuus

Mike Leigh’n ”Vuosi elämästä” on riipaiseva kertomus yksinäisyydestä ja hiljaisesta onnesta. On joukko eri-ikäisiä ja eri syistä onnettomia ja yksinäisiä ihmisiä. Ja sitten on ikääntynyt pariskunta Gerri ja Tom, jotka hoitavat puutarhaa, kokkaavat ruokaa ja kestitsevät vieraita viettäen näennäisen tavallista mutta hiljaisen onnellista elämää.

Elokuvassa ei suuria tapahdu. Vieraat tulevat ja menevät, puutarhan satoa korjataan ja nautitaan, aika kuluu… Gerrin ja Tomin arkinen mutta onnellinen koti on kuin nuotio, jonka ympärillä muut käyvät lämmittelemässä.

Myös itse leffa on lämmin kuin uunin kylki. Pökköä pesään lisää taitava näyttelijäkaarti, etunenässä upea luonnenäyttelijä Jim Broadbent.

Tätä leffaa voi suositella niille, jotka haluavat muistuttaa mieleensä, mistä kestävä onni onkaan rakennettu. Se ei ole suurta, se on pientä. Se voi olla vaikka sateen alla termoksesta siemattu kuppi kuumaa kahvia. Neljä tähteä ja kannattaa katsoa! // Tarja

Äiti, poika ja kupla, johon ei ulkopuolisia mahdu

Zaida Bergrothin elokuvassa ”Hyvä poika” vietetään kesäistä viikonloppua mökillä. Äiti Leila (Elina Knihtilä) on narsistinen näyttelijä, joka pakottaa maailman kieppumaan ympärillään. Hän passauttaa itseään, dissaa sumeilematta läheisiään eikä kestä arvostelua.

Ympärillä häärii aikuisikää hipova Ilmari (Samuli Niittymäki), jota äiti vuoroin solvaa ja vuoroin silittää. Ilmarista on kasvanut äitinsä lakeija, turvamies, baarimikko ja lohduttaja. Kotikameleontti, joka taipuu kaikkeen mitä ikinä ailahteleva äiti oikkuineen vaatiikaan.

Nuorempi poika, kouluikäinen Unto (Eetu Julin) on singottu perhekeskiöstä kauimmaiselle radalle, ikään kuin ulkoistettu perheestä. Totinen pikkumies vaeltaa yksinäisenä luonnossa, tutkii ja kuvaa hyönteisiä, pelleilee ja viihdyttää kun käsketään. Äidin ja isoveljen umpitiivistä suhdetta hän tarkkailee enimmäkseen kameran kylmän linssin läpi. Poikien isä ei kuulu perheeseen, Leila puhuu hänestä ”lappilaisena lavastaja-luuserina”.

Elokuvan alussa Leila tilaa mökille tuttaviaan kylmästi kuin noutopizzan. Vieraat ovat Leilalle yhdentekeviä mutta kelpaavat ryyppyseuraksi. Juodaan, nahistellaan ja naidaan. Joukossa on kirjailija Aimo (Eero Aho), josta voisi löytyä ainesta enempäänkin kuin pelkäksi seksiseuraksi. Mutta kolea romanssi Aimon kanssa ei ehdi kehittyä kovinkaan pitkälle.

Äidin ja Ilmarin oidipaalinen suhdepeli on kerännyt ukkosta vuosikausia, ja nyt se lopulta pelataan loppuun asti traagisin seurauksin.

TeaKissa opiskeleva Samuli Niittymäki tekee hyvän roolin sulkeutuneena ja lopulta väkivaltaan räjähtävänä Ilmarina. Mutta leffan paras suoritus on kuitenkin Elina Knihtilän monsteriäiti. Lopun kohtaus, jossa Leila istuu pihalla ja katselee nukkuvaa poikaansa, on leffan vaikuttavin. Rakkaudeton äiti on sairastuttanut perheensä ja rikkonut poikansa hirviöksi. Paha äiti on kasvattanut ”hyvän pojan” ja ehkä tuhonnut tämän tulevaisuuden - ja Knihtilän kasvot kertovat, mitä Leila lopulta tajuaa tehneensä.

”Hyvä poika” on kuin ajaisi jyrkkää mäkeä ilman jarruja. Viikonloppu alkaa keveissä tunnelmissa ja mökkivieraiden toilailuille saa nauraa. Mutta kuva kuvalta meno muuttuu synkemmäksi ja vauhti hurjemmaksi. Lopulta seisotaan tyrmistyneinä verilammikon vierellä.

Tästä leffasta jäi vilu. Kylmää kyytiä eikä sovi niille, jotka hakevat valkokankaalta kevyttä nollausta työviikon päätteeksi. Tähtiä 3- // Tarja