maanantai 28. tammikuuta 2013

Sorry Spielberg

Elokuvaklassikko Tuulen viemää kuuluu lapsuuteni unohtumattomiin elokuvakokemuksiin. Olen nähnyt Scarlett O'Haran ja Rhett Butlerin seikkailut varovaisestikin arvioiden parikymmentä kertaa. Jopa tämän blogin nimi "Frankly my dear" on peräisin elokuvan avainrepliikista! Siksi olin erityisen utelias näkemään elokuvan Lincoln, jossa aika ja maisemat ovat samat.

Tuulen viemää kuvaa Yhdysvaltojen sisällissotaa etelävaltioiden, demokraattien, vähäväkisten ja naisten näkökulmasta. Lincoln katselee taistelua pohjoisen, republikaanien, valtaapitävien ja miesten silmin.

Ajat sitten guruuntuneella Steven Spielbergillä on varmaankin ollut Lincolnia kuvatessaan kaikki mahdolliset resurssit: dollareita, aikaa ja parhaat tekijät. Jokainen otto melkein huutaa: tämä on parasta mitä rahalla saa! Huipputaitavien Daniel Day-Lewisin ja Sally Fieldin  näyttelijäntyö on kieltämättä niin komeaa katsottavaa, että paljon muuta ei kaipaakaan.
 
Daniel Day-Lewis ratsastaa voittoon hämmästyttävän aidonnäköisenä Lincolnina.














Silti Tuulen viemää on minusta edelleen - kaikkine Hollywoodin 30-luvun kliseineenkin - Yhdysvaltojen sisällissodan kuvauksena omassa luokassaan. Ääneen pääsevät mustat, naiset, lapset, sotilaskarkurit ja hempeilevät miehet. Tuulen viemää tapahtuu puuvillapelloilla, kenttäsairaaloissa, ompeluseuroissa, vankiloissa, hevostalleilla ja synnytyssaleissa. Sen saapasnahkan, mudan ja veren tuoksuinen sotatanner on miljoona kertaa elävämpi ja kiinnostavampi kuin Spielbergin versio, jonka mahtipontista tarinaa kertovat peruukkipäiset miehet värittömässä kongressisalissa.

Tarinan opetus? Rahalla ei saa kaikkea. Ei edes elokuvastudiossa.

Tuulen viemän tekijöistä kerrotaan, että he itsekin yllättyivät elokuvansa megasuosiosta. Moni onnenkantamoinen tarvittiin, jotta MGM ylipäänsä sai kuvansa valmiiksi. Sitä makeampi oli hurja palkintosade vuoden 1939 Oscar-juhlissa.

Lincoln on tänä vuonna eniten ehdokkuuksia kerännyt Oscar-suosikki ja tulee epäilemättä viemään monta pystiä. Elokuva kertoo Yhdysvaltojen kohtalonhetkestä ja siksi se on amerikkalaisille ohittamaton, aivan kuten Mannerheim-elokuva olisi ollut meille.

Mutta jos vastaava veto olisi tehty vaikkapa puolalaisten henkiinjäämistaistelusta Euroopan myllerryksissä, tuskin siitä olisi meteliä Oscar-juhlissa pidetty. Siksikin Spielberg ja Lincoln - ja Tuulen viemän takia - tällä kertaa teille vain kolme tähteä. // Tarja

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Tästä Tolstoikin hämmästyisi

Lev Tolstoin Anna Kareninasta on tehty lukemattomia elokuvia, tv-sarjoja, oopperoita, baletteja, näytelmiä ja musikaaleja. Silti kannattaa käydä katsomassa uusin versio: Joe Wrightin ohjaama hieno elokuva.

Onko modernimpaa teemaa? Vronski on meidän aikamme termein Annan salarakas. Se vain on erona, että Tolstoin aikoihin 1870-luvun seurapiireissä naisen liikkumatila oli suurinpiirtein hameenheilahduksen verran, ei enempää.

Joe Wrightin tulkinta on kuin näytelmä, maalaus, veistos tai koru, näitä kaikkia yhtä aikaa ja vuoronperään. Läpi elokuvan toistuu kieppuva, pyörivä liike ja valssiin tukeutuva keinuva musiikki. Anna, Vronski, Karenin ja muut matkaavat elämässään kuin karusellissa, tunteissaan ylös ja alas ja taas ylös, vastassaan rakkaus, intohimo, petos, hylkääminen, jälleen uusi rakkaus, uusi intohimo, uusi petos...

Wrightin tapa tehdä elokuvaa on huumaavan omaperäinen ja todistaa luovuudessaan jälleen kerran, miten kerta kaikkiaan ylivoimainen ja suurenmoinen taiteenlaji elokuva on. Miten moneksi se venyy!

Upeaa on sekin, miten runsain vedoin ja silti kevyesti Wright kuvaa menneen maailman Venäjää, ja mikä parasta, sortumatta ainuttakaan kertaa elokuvissa niin usein nähtyihin venäläisyyttä kuvaaviin kliseisiin. Itse asiassa tarina on kerrottu niin ilmavasti, että se voisi tapahtua missä vain ja milloin vain.

Se on menoa! Anna ja Vronski tanssiaisissa.






 


Päärooleissa on tunnettuja, jo Wrightin aiemmissa elokuvissa näytelleitä tähtiä: Keira Knightley Annana ja  Matthew Macfadyen Oblonskina, Annan veljenä. Vronskia näyttelee vasta 22-vuotias englantilaislupaus Aaron Taylor-Johnson ja Kareninia itse Jude Law. Sivurooleissakin on kiinnostavia näyttelijöitä, mm. Ruth Wilson (Jane Eyre), Emily Watson (Breaking the Waves) ja Michelle Dockery (Downton Abbey). Kyllä kelpaa!

Jude Law on kuivakka Karenin, joka ulkoistetaan avioliitostaan.
Skandaalihan siitä syntyy.
Anna Karenina nimettiin Oscar-ehdokkaaksi sarjoissa paras kuvaus, paras puvustus, paras musiikki ja paras lavastus. On ihme, jos palkintoja ei heru ainakin lavastuksesta ja puvustuksesta. Uuden elokuvavuoden lupaavalle aloitukselle annan peräti neljä tähteä. Tätä voi suositella! // Tarja

perjantai 4. tammikuuta 2013

On se semmosta


Rakkauden rasvaprosentti on tosi korni nimi leffalle. Ettei vain olisi mainostoimisto takana? Itse leffa on product placementin juhlaa: Väestöliitto, BMW, eukonkannon MM...

Kuvassa pääosan esittäjät Miina Maasola ja Miiko Nousiainen

Käsikirjoitus on rakennettu kuin matrjoshkanukke. Elokuva kertoo miten vaikea laji parisuhde on, ja päähenkilöt tekevät mainoskampanjaa samasta aiheesta. Ympärillä leviää kesäinen stadi ja vielä kesäisempi Sonkajärvi.
En ihan vakuuttunut tästä pikkunäppärästä tekeleestä. Käsikirjoitus kompasteli, ja päärooleissa säheltävien Miina Maasolan ja Mikko Nousiaisen karisman rajat tulivat pian vastaan. Parasta oli Anna Puun musiikki. Tähtiä vain kaksi. // Tarja