Tuulen viemää kuvaa Yhdysvaltojen sisällissotaa etelävaltioiden, demokraattien, vähäväkisten ja naisten näkökulmasta. Lincoln katselee taistelua pohjoisen, republikaanien, valtaapitävien ja miesten silmin.
Ajat sitten guruuntuneella Steven Spielbergillä on varmaankin ollut Lincolnia kuvatessaan kaikki mahdolliset resurssit: dollareita, aikaa ja parhaat tekijät. Jokainen otto melkein huutaa: tämä on parasta mitä rahalla saa! Huipputaitavien Daniel Day-Lewisin ja Sally Fieldin näyttelijäntyö on kieltämättä niin komeaa katsottavaa, että paljon muuta ei kaipaakaan.
 |
| Daniel Day-Lewis ratsastaa voittoon hämmästyttävän aidonnäköisenä Lincolnina. |
Silti Tuulen viemää on minusta edelleen - kaikkine Hollywoodin 30-luvun kliseineenkin - Yhdysvaltojen sisällissodan kuvauksena omassa luokassaan. Ääneen pääsevät mustat, naiset, lapset, sotilaskarkurit ja hempeilevät miehet. Tuulen viemää tapahtuu puuvillapelloilla, kenttäsairaaloissa, ompeluseuroissa, vankiloissa, hevostalleilla ja synnytyssaleissa. Sen saapasnahkan, mudan ja veren tuoksuinen sotatanner on miljoona kertaa elävämpi ja kiinnostavampi kuin Spielbergin versio, jonka mahtipontista tarinaa kertovat peruukkipäiset miehet värittömässä kongressisalissa.
Tarinan opetus? Rahalla ei saa kaikkea. Ei edes elokuvastudiossa.
Tuulen viemän tekijöistä kerrotaan, että he itsekin yllättyivät elokuvansa megasuosiosta. Moni onnenkantamoinen tarvittiin, jotta MGM ylipäänsä sai kuvansa valmiiksi. Sitä makeampi oli hurja palkintosade vuoden 1939 Oscar-juhlissa.
Lincoln on tänä vuonna eniten ehdokkuuksia kerännyt Oscar-suosikki ja tulee epäilemättä viemään monta pystiä. Elokuva kertoo Yhdysvaltojen kohtalonhetkestä ja siksi se on amerikkalaisille ohittamaton, aivan kuten Mannerheim-elokuva olisi ollut meille.
Mutta jos vastaava veto olisi tehty vaikkapa puolalaisten henkiinjäämistaistelusta Euroopan myllerryksissä, tuskin siitä olisi meteliä Oscar-juhlissa pidetty. Siksikin Spielberg ja Lincoln - ja Tuulen viemän takia - tällä kertaa teille vain kolme tähteä. // Tarja
