Tappavan tylsää

Yksityisetsivä Jussi Vares (Antti Reini) palkataan jylhänkarulle pohjanmaalaiselle paikkakunnalle tutkimaan nuoren naisen murhaa. Ahdistavan pienessä kyläpahasessa juoniaan kutovat muun muassa oman uskonliikkeen luonut hengenmies (Peter Franzen), hänen vaimonsa (Merja Larivaara), paikallisen mielisairaalan ylilääkäri (Kari-Pekka Toivonen), uskonnollisten kirjojen kustantaja (Jarmo Mäkinen), kuskin penkiltä kylän menoa tarkkaileva taksiyrittäjä (Pekka Huotari) sekä paikallinen kylähullu (Aake Kalliala).

Aineksia leffassa olisi. Tiukan uskonnollisesta kylästä olisi voinut repiä vaikka minkälaista tutkielmaa yhteisöllisestä sokeudesta. Uskonto ihmiselämän rajoittajana tulee oikeastaan vain pintapuolisesti käsitellyksi, ja loppuratkaisuun sillä ei ole minkäänlaista merkitystä.

Pahinta elokuvassa on kuitenkin yllätyksettömyys. Asiat tapahtuvat ilman sen kummempia syitä tai seurauksia. Henkilöistä haluaisi välittää, mutta tarttumapintoja välittämiseen, tai edes hahmojen motiivien ymmärtämiseen, ei ole. Lopulta on yhdentekevää, mitä henkilöille tapahtuu.

Tämäkin Vares on kovin miehekäs elokuva. Kaikissa päärooleissa saarnamiehen vaimoa lukuun ottamatta on mies. Nainen ei liity rikosten selvittelyyn millään lailla, vaan hänen roolinsa on enemmänkin toimia miesten seurana makuuhuoneessa. Tässä Vareksessa uskontoteemastaan johtuen tällaiset riettaat synnit saavat tietenkin ankaran rangaistuksen.

Pettymys elokuva on siinäkin mielessä, että todella haluaisin vielä nähdä hyvän kotimaisen dekkarin. Niitähän ei ole juurikaan tehty sitten loistavien komisario Palmu -elokuvien. Ruotsi Beckeineen ja Wallandereineen sekä varsinkin Iso-Britannia muun muassa Jane Tennisoineen, Fitzeineen ja Morseineen ovat lajityypissä meitä lukemattomia henkirikoksia edellä.

Puolitoista (* ½) tähteä yrityksestä ja Aake Kallialan hersyvästä tulkinnasta Paskamanttelina.

[Antti]

Päätepysäkillä

Vuosaari on Helsingin metron itäinen päätepysäkki. Helsingin kaupunginosista Vuosaaressa on viime vuosina asunut eniten ulkomaalaisia suhteessa suomalaisiin. Kaupungin vanhoja vuokra-asuntoja on siellä niin ikään paljon. Nykyään myös uusia asuntoja rakennetaan Vuosaareen yhä tiheämmin.

Mediassa Vuosaari ei ole (ainakaan tähän asti ollut) erityisen hohdokas paikka verrattuna esimerkiksi viileään hipstereidentäyteiseen Kallioon. Se on vähän kaukana kaikesta kaikesta ja siellä asuu vähän syrjäytyneitä ihmisiä.

Siksipä leffa juuri Vuosaaresta (Aku Louhimies, 2012) tuntui mielenkiintoiselta - olkoonkin, että ensi-iltaviikonloppuna leffaa yleismaailmallisuudestaan kehuttiin (tai syytettiin) siitä, että se voisi tapahtua missä tahansa Suomen lähiössä.

Vuosaari-elokuva kertoo monta pientä tarinaa erilaisista ihmisistä ja kohtaloista.

Siinä on hyvin toimeentuleva pariskunta, jonka suhde rakoilee pahemman kerran (loistavat Matleena Kuusniemi ja Pekka Strang). Kylmän aviosuhteen seurauksena mies päätyy pariskunnan virolaissiivoojan (Lenna Kuurmaa) lämpimään sänkyyn useammin kuin kerran. On venäläisen äidin (Jekaterina Novosjolova) kiusattu ala-asteikäinen poika (Eemeli Louhimies), julkisuudesta haaveileva (ja sen eteen mitä tahansa tekevä) apaattisen isänsä (Taneli Mäkelä) luona asuva nuori nainen (Amanda Pilke), koirastaan ainoaa lohtua ja seuraa elämäänsä saava pikkupoika (Topi Tarvainen), syöpää sairastava yksinhuoltaja (Alma Pöysti), alkoholista ja huumeista pakoa elämäänsä etsivä nainen (Laura Birn) ja hänen uskollinen kihlattunsa (Deogracias Masomi) sekä kovaa miestä pojastaan (Teemu Heino) kouliva houkutuksille altis isä (Mikko Kouki).

Kaikenlaista tarinaa siis. Monenikäisten, -maalaisten ja -taustaisten kohtaloita elokuva maalaa enimmäkseen talvenharmaan eri sävyin. Kiva elokuva Vuosaari ei ole, mutta hyvä kylläkin.

Mutta mistä elokuva kertoo? Läheisyyttä tuntuvat kaipaavan kaikki leffan hahmot. Kukaan heistä ei ole onnellinen, vaan pelastusta/toivoa paremmasta/turvaa etsivät kaikki. Osa löytää ratkaisun lopulta, osa ei. Surullisin kohtalo tämän katsojan mielestä on koiransa - ja samalla ainoan todellisen lämpimän suhteensa - menettävällä, raivostuttavan pahan äitinsä kasvattamalla pienellä pojalla.
Jos niin haluaa ja tarkkaan katsoo, yhteiskunnallisiakin sävyjä leffasta voi nähdä tänä maahanmuutto- ja syrjäytymiskeskustelun aikana.

Elokuva nojaa vankasti vahvoihin näyttelijöihinsä. Erityisen vaikutuksen tekevät upeat lapsinäyttelijät rankoissa rooleissaan. Aikuisista kunnarin lyö varsinkin Matleena Kuusniemi viileän etäisenä uranaisena, jolla ei oikein olisi aikaa erota. Surkuhupaisin kohtaus puolestaan näytellään saunassa pariskunnan ja virolaisen salarakkaan kesken kolmistaan.

Leffassa ei ole onnellisia pariskuntia, vaan kaikki suhteet ovat joko päätyneet eroon tai vääjämättömällä matkallaan kohti loppua. Matkalla pois ovat myös hahmot: eroon syövästä, kiusaajista, satuttavista unelmista, pahoista aikuisista.

Metron pysäkit loppuvat tähän. Miten tästä eteenpäin?

Tähtiä 4 (****) ja suositus mennä katsomaan.

[Antti]

Hyvää uutta leffavuotta!

Blogimme herää nyt talviuniltaan (ainakin vähäksi aikaa) - kohtahan aurinko nimittäin taas porottaa huumaavan lämpimästi, jolloin ei oikein voi muuta kuin viettää siestaa kiva juoma tai syömä sylissä. Tai leffa valkokankaalla.

Uneliaisuus blogin päivittämisessä ei ole tarkoittanut kuitenkaan sitä, etteikö leffoja olisi tullut nähtyä. Itse asiassa päinvastoin: paljon mielenkiintoisia elokuvia on tajuntaamme piirtynyt sekä viime että jo tänä vuonna. Mielenkiintoisen elokuvanhan tunnistaa siitä, että se herättää ajatuksia, mielipiteitä ja tunteita. Uuden vuoden lupauksen (kyllä, uuden vuoden lupauksia voi tehdä myös helmikuussa) myötä näitä tunteita pyrimme jakamaan yhä enemmän teille myös blogissamme.

Sillä, frankly my dear, mitä maailma olisikaan ilman leffoja?

***Antti