Kävin joku aika sitten katsomassa
Neil Burgerin ohjaaman ja
Bradley Cooperin tähdittämän leffan
Rajaton. Ideanahan leffassa on se, että vässykkä kirjailijanplanttu saa käsiinsä pillereitä, jotka auttavat häntä käyttämään aivokapasiteetistaan 100 % normaalin ihmisen (ilman tabuja) käyttäessä siitä vain 20 %.
Myönnän, että odotukset ennen leffaa olivat korkealla. Ohjaaja, Burgerin Neil, ei ollut minulle tuttu, mutta Bradley Cooper kylläkin hulvattoman hauskasta
Kauheasta kankkusesta. Lisäksi ennakkopaineita leffalle loi sivuosaroolin siinä tehnyt legenda Robert De Niro.
Leffa oli enimmäkseen visuaalisesti vaikuttava, siinä sen ansio. Nopeat kamera-ajot ja sekunnin murto-osissa vaihtuvat maisemat heijastivat ihmisen mieltä sen toimiessa ylikierroksilla. Kaikki tapahtuu nopeasti, kirjakin valmistuu vuorokaudessa ja rikkaaksi tullaan viikossa. Lopulta pysähdys tulee ylhäällä kattoterassilla, kun päähenkilö pohtii, oliko tässä mitään järkeä. Yhtenä vaihtoehtona ylikierroksille on asfaltti kymmeniä kerroksia alapuolella.
Häiritsevintä oli elokuvan moraalinen opetus. Mitä sinä tekisit, jos voisit käyttää kaiken aivokapasiteetistasi?
Päähenkilö Rajattomassa päätti alkaa tehdä rahaa. Kirjan valmistuminen ennätysajassa pönkitti luuserikirjailijan egoa, mutta sen sijaan että olisi jatkanut kirjojen kirjoittamista tai vaikka tutustunut eri kulttuureihin ilmiömäisen loistavan kieltenomaksumisensa avittamana, perushumanistilta aluksi vaikuttanut hahmo siirty bisneselämään, opetteli ja omaksui sen lait. Ja menestyi. Menestyjä sai tyttöystävänsä takaisin, paljon rahaa ja mikä tärkeintä, mainetta ja kunniaa. Lopulta ovet voisivat olla auki vaikka Yhdysvaltain presidentiksi!
Allekirjoittaneelle leffasta jäi se kuva, että pilleri päivässä tekee ihmisen elämän paremmaksi. Kun saat kaikkea sitä, mitä et omilla avuillasi oikeasti saisikaan, saat elämääsi tyydytystä ja täyttymystä. Mutta katoaako siinä samalla jotain oleellista minuudesta, ihmisyydestä?
//Antti
