Tappavan tylsää

Yksityisetsivä Jussi Vares (Antti Reini) palkataan jylhänkarulle pohjanmaalaiselle paikkakunnalle tutkimaan nuoren naisen murhaa. Ahdistavan pienessä kyläpahasessa juoniaan kutovat muun muassa oman uskonliikkeen luonut hengenmies (Peter Franzen), hänen vaimonsa (Merja Larivaara), paikallisen mielisairaalan ylilääkäri (Kari-Pekka Toivonen), uskonnollisten kirjojen kustantaja (Jarmo Mäkinen), kuskin penkiltä kylän menoa tarkkaileva taksiyrittäjä (Pekka Huotari) sekä paikallinen kylähullu (Aake Kalliala).

Aineksia leffassa olisi. Tiukan uskonnollisesta kylästä olisi voinut repiä vaikka minkälaista tutkielmaa yhteisöllisestä sokeudesta. Uskonto ihmiselämän rajoittajana tulee oikeastaan vain pintapuolisesti käsitellyksi, ja loppuratkaisuun sillä ei ole minkäänlaista merkitystä.

Pahinta elokuvassa on kuitenkin yllätyksettömyys. Asiat tapahtuvat ilman sen kummempia syitä tai seurauksia. Henkilöistä haluaisi välittää, mutta tarttumapintoja välittämiseen, tai edes hahmojen motiivien ymmärtämiseen, ei ole. Lopulta on yhdentekevää, mitä henkilöille tapahtuu.

Tämäkin Vares on kovin miehekäs elokuva. Kaikissa päärooleissa saarnamiehen vaimoa lukuun ottamatta on mies. Nainen ei liity rikosten selvittelyyn millään lailla, vaan hänen roolinsa on enemmänkin toimia miesten seurana makuuhuoneessa. Tässä Vareksessa uskontoteemastaan johtuen tällaiset riettaat synnit saavat tietenkin ankaran rangaistuksen.

Pettymys elokuva on siinäkin mielessä, että todella haluaisin vielä nähdä hyvän kotimaisen dekkarin. Niitähän ei ole juurikaan tehty sitten loistavien komisario Palmu -elokuvien. Ruotsi Beckeineen ja Wallandereineen sekä varsinkin Iso-Britannia muun muassa Jane Tennisoineen, Fitzeineen ja Morseineen ovat lajityypissä meitä lukemattomia henkirikoksia edellä.

Puolitoista (* ½) tähteä yrityksestä ja Aake Kallialan hersyvästä tulkinnasta Paskamanttelina.

[Antti]

Nuoruuden sietämätön keveys

Mikko Niskanen ohjasi vuonna 1966 elokuvan Käpy selän alla. Leffassa kaksi pariskuntaa kokee nuoruuden estotonta hurmosta: Kaupunkilaiset nuoret saapuvat maaseudun rauhaan telttailemaan, jolloin myös heidän itsensä on rauhoituttava. Stadilainen himo kuitenkin hyytyy järven rannalla. Lopulta yhdelle miehelle toinen nainen alkaa olla houkuttelevampi (silloin kun vaihtoehtoja on vähemmän), ja tunteiden kuvio kärjistyy lavatanssien jälkeisessä aamuyössä.

Paljasta pintaa on kai enemmän kuin 60-luvulla oli totuttu. Kesäinen järvi-Suomi on heikohko symboli nuoruudelle, mutta lopulta sekin räjähtää. Toki ajan henkeen sopivan tiedostavasti.

Itsensä, seksuaalisuutensa ja oman minuutensa löytämisestä kertoo myös Levottomat yli kolmekymmentävuotta myöhemmin (2000, Aku Louhimies). Mainio leffa muuten käänsi aikanaan uuden sivun suomalaisessa leffabisneksessä kun Uuno Turhapurojen ja Pekko Aikamiespoikien jälkeen alettiin vihdoin uudelleen tehdä vakavastiotettavaa ja jopa tyylikästä draamaa, myöhemmin myös komediaa.

Ilmestyessään lehdistö tituleerasi Levottomia Käpy selän alla -leffan perinteen jatkajina. Nuoret kauniit ihmiset miettivät elämälleen suuntaa, ovat alasti ja muutenkin vellovat nuoruuden hulluudessa. Itse asiassahan urbaanien nuorten kasvukipuilua suomalaisessa elokuvassa kuvailtiin jo ennen Levottomia Anna-Leena Härkösen romaaniin perustuvassa, vuonna 1993 valkokankaille ilmestyneessä Akvaariorakkaudessa. Karismaattisen Tiina Lymen roolihahmossa on kieltämättä sitä samaa hukassa olemisen oloa kuin sekä KSA:n ja Levottomien nuorilla.

Alastomuus liittyy olennaisesti kaikkiin näihin elokuviin. Tilanteessa, jossa elämälle päätetään suunta, kukin on yksin ja paljaana uuden edessä. Mikäli symboliikkaa alastomuudesta ei halua hakea, voisi kyynisempi todeta sen olevan vain halpa radikaaliudenilmaus ja huomiontavoittelukeino.

Vaikeaa on ollut nuorena ja ihmissuhteiden kiemuroissa on kärvistelty 1966, 1993 ja 2000. Onko maailma muuttunut? Olemmeko me?

//Antti