Kylmää kyytiä

Tämä vuosi taitaa olla Ryan Goslingin.

Elokuvassa Grazy, Stupid, Love hän pälättää baarissa iskurepliikkejä ja sitten riisuuntuu. Leffassa ei paljon muuta muistamisen arvoista olekaan, mutta pitäisi olla dementikko unohtaakseen Goslingin ulostulon Bossin paidasta. Elokuvan paras repliikki kuullaan vastanäyttelijä Emma Stonen suusta: ”OMG, ihan kuin sinut olisi photoshopattu!”

Vuoden toisessa roolissaan elokuvassa Drive Gosling pitää vaatteet päällä ja suun kiinni mutta loistaa hienolla näyttelijäntyöllään. Hän tekee erittäin niukoin keinoin hyytävän roolin stunt-kuskina, joka tienaa pimeää taskurahaa ryöstökeikoilla.

Goslingin esittämä ammattiajaja myy aikaansa viiden minuutin paloina, eikä anna asiakkailleen yhtään enempää. Driven avainrepliikki kertoo keikkakuskin liikeidean: “I give you a five minute window. Within those five minutes, I’m yours. Anything happens one minute either side, you’re on your own.” Viisi minuuttia tosin riittääkin, sillä Goslingin esittämä kuski on huippuälykäs, superkylmä ja luultavasti maailman huikein ajaja. Tämä nähdään jo kihelmöivän jännittävässä avauskohtauksessa.

Paha kyllä, keikkakuski kiinnostuu naapurissaan asuvasta naisesta ja tulee tätä auttaessaan sotkeentuneeksi liian suureen keikkaan. Mafia puuttuu peliin, ja niinpä Goslingin viiden minuutin ohimarssi koskee myös varovasti orastavaa ihmissuhdetta ja oikeastaan meitä katsojiakin. Peräpeilissä ei näytetä menneisyydestä mitään ja tulevaisuudenkin kanssa on vähän niin ja näin tai ainakin vastuu tulkinnasta jää katsojalle. Koko elokuvan aikana emme saa tietää edes pääosan esittäjän nimeä. Mutta Gosling tosiaan tekee vaikutuksen.

Drive kaahaa lujaa pitkin öistä Losia ja heruttaa sankokaupalla verta lukuisissa erittäin väkivaltaisissa kohtauksissaan. Vauhti ja väkivalta eivät kuitenkaan tässä tapauksessa ole itsetarkoitus vaan nivoutuvat ihmeellisen perustellusti osaksi käsikirjoitusta. Väkivalta on tarinan kannalta olennaista ja pelkästään traagista. Drive onnistuu kertomaan jotakin todella tärkeää ihmisen yksinäisyydestä ja epäonnesta. Goslingin esittämä keikkakuski tuskin on ollut pyhäkoulupoika menneisyydessäänkään, tähän viitataan aavistuksenomaisesti muutaman kerran. Driven juonikuvioissa hänen varovainen yrityksensä pieneen onneen ja tavalliseen elämään särkyy tuhannen päreeksi. Juuri tämän tarinan takia Drive on niin paljon enemmän kuin vaikkapa Vin Dieselin Fast & Furious -kaahailukuvat - lajityyppi, johon jotkut katsojat ovat erehtyneet Driven ennakkotietojen perusteella sotkemaan.

Drive on kokonaisuudessaan rikkumattoman tyylikäs veto, mutta yksi sen kohtauksista on upeudessaan vielä potenssiin kymmenen ylitse muiden. Gosling ja vastanäyttelijä Carey Mulligan matkaavat hississä - ja mukana matkaavat rakkaus, väkivalta, kuolema ja ero. Hissikohtaus itsessään on kuin pieni elokuva elokuvassa.

Frankly my dear, tämä kannattaa käydä katsomassa!

Drive perustuu James Sallisin romaaniin ”Kylmä kyyti”, ja leffan ohjaaja, tanskalainen Nicolas Winding Refn sai Cannesissa työstään parhaan ohjaajan pystin. Jäämme odottamaan Ryan Goslingin nimeämistä Oscar-kisaan. Neljä tähteä vuoden tähän saakka parhaasta leffasta. // Tarja

Oodi Kalliolle

Katsoin Pussikaljaelokuvaa, mutta näin vain Kallion. Karhean kauniin kaupunginosan, joka on tämän leffan todellinen päähenkilö.

Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani on siirtynyt hienolla tavalla Pussikaljaelokuvaksi esikoisohjaaja Ville Jankerin käsissä. Kroonisesta univajeesta kärsivä Marsalkka (Jussi Nikkilä), syrjäytymisvaaraa lähestyvä Henninen (Eero Milonoff) ja poskensoittaja Lihi (Ylermi Rajamaa) näyttelevät niin luontevasti, että melkein unohtaa kameran olevan läsnä. Persaukiset kaverukset seilaavat ympäri Kalliota ja tapaavat muita alkuasukkaita. Kolmikon ystävyys kestää jäynät ja pikkuvipit. Nuorten miesten kesäinen odysseia Kallion kaduilla, puistoissa ja kapakoissa toimii upeasti.

Rimmisen verbileikit hurmaavat. Mitään ei selitetä puhki, katsojalle jää purtavaa. Kallio ei ole vain kaupunginosa vaan mielentila tai asenne, jopa yhteiskuntaluokka, josta on vaikea siirtyä minnekään. Eivätkä nämä kaverit sitä siirtymistä kai oikeasti edes halua!

Nuorisolaiset (Rimmisen ilmaus) juovat kaljaa puistossa, mummo kastelee kukkapenkkiä, graffitit rehottavat ja ympärillä elää ja hengittää kesäinen kaupunki. Joskus vuosikymmenten päästä juuri tätä kuvavirtaa näytetään dokumenttipätkissä ja uutisissa autenttisena kuvauksena meidän aikamme Helsingistä, ja hyvä niin.

Lisää Jankeria ja pian, please! Sitä odotellessa Pussikaljakaveruksille melkein neljä tähteä. // Tarja

Puhdas suutari

YLEn lauantai-illoissa nähdään poliittinen satiiri Presidentin kanslia. Sen käsikirjoittajakaartiin kuuluva Elias Koskimies on nyt tehnyt pitkän elokuvan. Likainen pommi on kertomus levy-yhtiön PR-tiimistä, joka yrittää muokata teinipissiksestä tähteä.

Lähtöidea on kelvollinen, mutta pommi jää suutariksi, sillä juonen punainen lanka katkeaa. Lopputulos on ennemminkin kokoelma sketsejä. Niitä laukovat karikatyyreiksi viritetyt henkilöhahmot, joista monet ovat kieltämättä herkullisia ja hyvin näyteltyjäkin. Erityisesti Mirccu ("Mirccu kahdella ceellä", Malla Malmivaara) mäkkärin kassalta PR-koordinaattoriksi "edenneenä" keskushenkilönä saa mediakontaktoinneillaan ja PR-suunnitelmillaan muutamat naurut herutettua.

Leffa ei ole tekijänsä esikoiseksi toivottoman huono, ja lohtupisteitä irtoaa minulle poikkeuksellisen läheisestä aihepiiristä. Itse asiassa tunnenkin erään PR-henkilön, jonka body language on lähes kopio Mircusta... There's no business like PR-business! Vajaat kaksi pistettä Eliakselle - ish! // Tarja

Hei älä koskaan ikinä muutu Aki Kaurismäki!

Le Havre kertoo kengänkiillottajasta (André Wilms), joka ryhtyy auttamaan poliisin ahdistelemaa laitonta maahanmuuttajaa (Blondin Miguel). Kengänkiillottajan vaimo (Kati Outinen) on sairaalakunnossa, rahaa ei ole, jokapäiväinen patonki on hankittava näpistämällä. Ranskalaisen satamakaupungin Le Havren asukkaat (mm. Elina Salo) ovat yhtä rähjäisiä kuin kotikortteliensa kalanhajuiset kujat ja kapakat.

Kaurismäki jatkaa tässä elokuvassa työtään varjoihin ajettujen ihmispolojen puolustajana. Laiton maahanmuutto on teemana huikean ajankohtainen. Leffa voisi yhtä hyvin kertoa Helsingin Kalasataman romanialaisleiristä. Kenties se kertookin?

Se, joka antaa vähästään, on autuas. Se, joka auttaa heikkoja ja pieniä, auttaa minua. Jos sinulla on kaksi vaatetta, lahjoita toinen hätää kärsivälle… Outoa, mutta Le Havre pisti vanhan kirjan ajatukset pyörimään mielessä. Kaurismäen ihmiset saattavat olla rutiköyhiä mutta nukkuvat yönsä hyvin. Omatunto on puhdas, sillä he elävät toisiaan auttaen.

Menen katsomaan Kaurismäkeä aina, kun uskoni ihmisen hyvyyteen horjuu. Kaurismäellä nurkkaan ajettu voittaa aina nokkeluudellaan pahan byrokraatin. Kenenkään muun elokuvissa ei ole niin hauraita ja haalistuneita ihmisiä - ja silti niin ihmeen paljon valoa! Neljä tähteä // Tarja

Jos haluat nauraa

Hervoton ja siinä sivussa vähän romanttinenkin on Pascal Chaumeilin ensimmäinen pitkä leffa Heartbreaker. Juoni on omintakeinen. Herrasmieshuijari Alex Lipp (Romain Duris) apureineen on erikoistunut naisten hurmaamiseen ja tekee töitä toimeksiannosta. Sydäntenmurskaaja Alexin voi pestata hätiin, jos nainen on ajautunut huonoon parisuhteeseen tai muuten vain hengailee ystäviensä mielestä väärän tyypin kanssa. Homma toimii pomminvarmasti: Alexin käsittelyn jälkeen silmät avautuvat ja nainen tajuaa vaihtaa miestä ja maisemaa. Kunnes eräänä kauniina päivänä Alexin ammatillinen suojakuori pettää ja hän rakastuu uhriinsa.

Kohtalokasta naista esittää kelvollisesti rouva Johnny Depp, näyttelijätär Vanessa Paradis. Hän tyytyy roolissaan enimmäkseen eteeriseen kauneuteen, mutta sitäkin enemmän ruutia ja vääntöä löytyy vastanäyttelijöistä. Alexia esittävä Romain Duris naurattaa iskurepliikeillään ja ”kuumalla tanssillaan”. Julie Ferrier on Alexin sisar ja loistaa kameleonttimaisena muuntautujana. Ja sokerina pohjalla François Damiens, joka on kömpelönä apurina yksinkertaisesti hysteerisen hauska.

Loppu on toki ennalta arvattavissa mutta se ei tällä kertaa katsojaa harmita. Alex apureineen on niin uskomattoman kekseliäs porukka, että kyydissä viihtyy helposti parituntisen. Tämän kepeän romanttisen komedian charmi on peräisin Ranskanmaalta. Hollywoodissa tämäkin olisi tehty toisin (Bollywoodista puhumattakaan!). Kolme tähteä naurunsekaisesta leffahetkestä! // Tarja

Melancholia

Ohjaaja Lars von Trier tunnetaan ihmisenä, jolla on valtavia elämää rajoittavia fobioita, niistä pahimpana lentopelko.

Minulla taas on Lars von Trier -fobia. Olen tätä ennen nähnyt vain pari hänen elokuvaansa. En esimerkiksi ole koskaan pystynyt katsomaan Antikristusta, koska olen kuullut, että siinä silvotaan sukuelimiä.

Mutta reippaina käymme rekkain alle. Lähdin urheasti katsomaan von Trierin uutuuden ”Melancholia”. Tarina kertoo kahdesta sisaruksesta, ja elokuvassa on kaksi osaa, melkein kuin kaksi eri elokuvaa. Ensimmäisessä osassa vietetään nuoremman sisaren Justinen häitä. Hilpeissä tunnelmissa alkava rakkauden juhla päättyy murheeseen, kun juhliva joukko riitelee ja sulhanenkin pakkaa matkalaukkunsa.

Toisessa osassa Justine saapuu sisarensa Clairen kotiin maalle toipumaan syvästä masennuksesta. Clairen perhe hoivaa Justinea ja valmistautuu samalla jättiläisplaneetan ohilentoon. Auringon takaa on yhtäkkiä ilmestynyt uusi planeetta Melancholia. Odotellaan maailmanloppua, vaikka tiedemiehet vakuuttelevat, että vaaraa ei ole. Clairen perheessä tunteet vaihtelevat. Taivaalle ilmestynyttä möhkälettä tuijotellaan kaukoputken läpi ensin ihastuneena ja lopulta kauhistellen.

Leffa-arvosteluissa on sanottu von Trierin kuvaavan masennusta ja ihmisten pahuutta toisiaan kohtaan. Tiedetään, että ohjaaja itsekin on juuri toipunut vakavasta masennuksesta. Masennus on elokuvan alussa vain taivaalla näkyvä, juuri ja juuri silmin havaittava pieni punainen piste. Elokuvan lopussa se peittää jättiplaneetan lailla koko taivaanrannan ja sillä on kyky tappaa.

Masennus on hyvä tulkinta, mutta minusta tuntuu, että von Trier voisi yhtä hyvin sanoa elokuvallaan jotakin maapalloa kohtaavasta ekologisesta katastrofista. Ihmisen toiminta tuhoaa luontoa, joten törmäyskurssilla ollaan - yhtä varmasti kuin elokuvassa vieras planeetta lähestyy maata. Von Trier näyttää luonnon apokalypsian pienin arkisin tavoin: autot ovat niin suuria, etteivät enää mahdu kylätielle, morsian makaa saastuneelta näyttävässä virrassa kuin kuollut, lihamureke maistuu tuhkalle...

Melancholia-planeetta jyrisee päin maapalloa päivä päivältä suurempana ja ahdistavampana. Sähköt katoavat, maa hilseilee madot ja hyönteiset ulos koloistaan, metsään sataa mansikan kokoisia rakeita, ja hevoset hirnuvat taukoamatta pilttuissaan. Luonnon valtavan voiman keskellä ihminen on hento ja juuri niin suojaton, kuin Justine ja Claire suojakseen kasaamassaan risumajassa.

Justinea esittävä Kirsten Dunst palkittiin työstään Cannesin elokuvajuhlilla, ja tämän upean tulkinnan jälkeen Dunst voi varmasti halutessaan unohtaa aiemmat kepoiset roolinsa Hämähäkkimiehen tyttöystävänä. Loistavia ovat myös von Trierin suosikkinäyttelijä Charlotte Gainsbourgh, Alexander Skarsgård, Kiefer Sutherland ja Stellan Skarsgård. Sivurooleissa nähdään kauan kadoksissa olleita takavuosien tähtiä, sellaisia kuin huikea Charlotte Rampling ja John Hurt. Kiinnostavaa!

”Melancholia” on täynnä kauniita ja vaikuttavia still-kuvia, kuin maalauksia. Teemat ovat suuria, ja niitä on paljon. Masennuksen ja ekokatastrofin ohella von Trier sivuaa sellaisia isoja kysymyksiä kuin ihmissuhteiden onttous, perhe, parisuhde, sisaruus, äitiys ja ihmisen suhde rahaan ja työhön.

Sekin mahdollisuus on, että tulkitsee planeetan uhan kirjaimellisesti uhkana avaruudesta. On niin tyypillistä, niin ihmismäisen pientä pelätä varkaita, terroristeja ja lentokoneen putoamista mutta sokeutua sille tosiseikalle, että ympärillämme leviää valtava ja villi avaruus, jonka keskellä elämme käytännössä täysin suojattomina. Voinko tämän elokuvan jälkeen enää koskaan katsoa huolettomin mielin tähtikirkkaalle taivaalle? Hrrrr…

Melancholia on tärkeä elokuva, jolle hieno näyttelijäkaarti tekee kunniaa. Niin minäkin: neljä tähteä. Niin ja anteeksi vain herra von Trier tämä kovin maallinen lisähuomautus: olisin uhrannut kaksi kulttuuriseteliä leffalippuun myös pelkästään siitä kohtauksesta, jossa Alexander Skarsgård riisuutuu hääyönään. // Tarja

Pelasta minut!

Näin elokuvan Päiväni Margueritten kanssa tasan viikko sitten, vähän ennen vappua.

Sen jälkeen olen toki nähnyt muutaman tylsähkön ja maininnan arvottoman TV-elokuvan, mutta viimeisin valkokangastarina on pysynyt mielessäni vielä tähän asti niin paljon, että uskon sen yhä olevan blogimerkinnän arvoinen.

Karismaattinen Gerard Depardieu näyttelee elokuvassa herkkää mutta vertaistensa, tai kamujensa pubissa, hieman yksinkertaisena pitämää, äitinsä takapihalla asuvaa nuhjuista Germain Chazes´ta. Germain on aito antisankari termin kaikissa ulottuvuuksissa.

Päivärutiiniensa lomassa Germain, tarinan hieman hidas päähenkilö, tapaa puistossa hurmaavan ja kertakaikkisen rakastettavan ikärouvan Margueritten (kahdella t:llä). Upea 96-vuotias näyttelijätär Gisele Casadesus muuten vie katsojan sanattomaksi tulkitessaan tarinassa 95-vuotiasta, ihmisläheistä Margueritte-rouvaa. Ottakoon Hollywood tästä opikseen, että nainen/näyttelijätär (ja joskus myös mies) paranee vanhetessaan.

Päiväni Margueritten kanssa -elokuvassa teemoja on monia. Margueritten lukemissa romaanipätkissä Germainille ranskaa taitava katsoja on etulyöntiasemassa, mutta toki soljuvaa kieltä voivat ihailla myös kieltä ymmärtämättömätkin frankofiilit.

Kannattaa katsoa elokuva ennen kuin jatkat lukemista! Karjuselta pläjäys saa 3 ynnä 1/2 pistettä, ja suosittelen tätä leppoisaksi sunnuntaileffaksi.

***


Loppuun hajanaisia ajatuksia elokuvan kysymyksistä ja ehkäpä teemoistakin.

* Sisältö elämään - Germainille se selvästikin on turvallisuus, rutiinit ja puoliksi oma (puoliksi sydämettömän äidin) kasvimaa. Margueritte elää teksteissä, Camus'n klassikoissa ja humaanissa elämänotteessaan.

* Kaipuu - Germainin äitisuhde on vähintään onneton ja tunteeton*, Margueritte kaipaa (iso)äidin asemaa ja arvostetuksi tulemista.

(*Lopulta äidin rakkaudettomuudesta voi olla monia tulkintoja; turvasihan hän pojalleen kuoltuaan maallista turvaa, mm. talon, vaikkei tunnetasolla rakkautta eläessään osoittanutkaan).

* Hyljätyksi tuleminen - Sukulaiset (ja muut läheiset) hylkäsivät sekä Germainin että Margueritten.

* Uusi perhe ja läheisyys. Sekä Germain että Margueritte lopulta löysivät onnen, pitkälti toisistaan.


Onnea ja läheisyyttä toivoo //Antti