Eeppistä, ja epistä

Christopher Nolanin edellinen ohjaustyö oli Inception. Odotukset Batman-leffalle olivat sen vuoksi poikkeuksellisen korkealla. Mitä ihmepoika nyt on saanut kasaan?

Uusi Batman kannatti nähdä. Leffa vyöryi valkokankaalle yli kolmetuntisena tarinana. Christian Bale muun mahtavan näyttelijäkaartin kera maalasi synkkiä sävyjä minkä kerkisi. Ja turhaan moittivat Hans Zimmerin musiikkia. Eeppistä pauhua tähän nimenomaan tarvittiinkin!

Lapsena leikin Batmania parhaan kaverini Matin kanssa. Minua isompi ja vanhempi Matti oli itseoikeutettu lepakkomies. Minusta tämä oli epistä, mutta lohdutukseksi sain sentään Robinin roolin. Sujahdin sukkahousuihini ja Matti niittasi suuren mustan huivin hakaneulalla viitaksi harteilleni. Niin kaikui pihaladostamme daba-daba-daba-daba Bätmääääääään....

Sekä minä että Batman olemme nyt muutaman siiveniskun kokeneempia. Vanhoja lato-Batman-aikoja muistellessani olin huolissani, onko Nolan kokonaan unohtanut Robinin. Suotta olin. Batmanin uskollinen apuri on hengissä ja voi hyvin!

Christian Bale on nyt pistänyt viittansa kaappiin lopullisesti. Batmanin tarina on kuitenkin niin vastustamaton, että pian joku siihen taas tarttuu. Jos itse pääsen käsikirjoittajaksi, kirjoitan Robinin roolin isoksi ja etsin kuvausmaastoja Brokeback Mountainin suunnalta. Lajityyppini olisi romanttinen draama.

Käsiksessäni Batman ja Robin ajautuvat epätoivoiseen suhteeseen, johon Kissanainen yrittää iskeä kiilaa. Rakkaan lapsuudenystäväni Matin muistoksi pestaan pääosaan Amerikan Matin, Matt Damonin.

Tuottajien yhteydenottoa odotellessa annan Nolanin Batmanille tähtiä neljä miinus.

Tappavan tylsää

Yksityisetsivä Jussi Vares (Antti Reini) palkataan jylhänkarulle pohjanmaalaiselle paikkakunnalle tutkimaan nuoren naisen murhaa. Ahdistavan pienessä kyläpahasessa juoniaan kutovat muun muassa oman uskonliikkeen luonut hengenmies (Peter Franzen), hänen vaimonsa (Merja Larivaara), paikallisen mielisairaalan ylilääkäri (Kari-Pekka Toivonen), uskonnollisten kirjojen kustantaja (Jarmo Mäkinen), kuskin penkiltä kylän menoa tarkkaileva taksiyrittäjä (Pekka Huotari) sekä paikallinen kylähullu (Aake Kalliala).

Aineksia leffassa olisi. Tiukan uskonnollisesta kylästä olisi voinut repiä vaikka minkälaista tutkielmaa yhteisöllisestä sokeudesta. Uskonto ihmiselämän rajoittajana tulee oikeastaan vain pintapuolisesti käsitellyksi, ja loppuratkaisuun sillä ei ole minkäänlaista merkitystä.

Pahinta elokuvassa on kuitenkin yllätyksettömyys. Asiat tapahtuvat ilman sen kummempia syitä tai seurauksia. Henkilöistä haluaisi välittää, mutta tarttumapintoja välittämiseen, tai edes hahmojen motiivien ymmärtämiseen, ei ole. Lopulta on yhdentekevää, mitä henkilöille tapahtuu.

Tämäkin Vares on kovin miehekäs elokuva. Kaikissa päärooleissa saarnamiehen vaimoa lukuun ottamatta on mies. Nainen ei liity rikosten selvittelyyn millään lailla, vaan hänen roolinsa on enemmänkin toimia miesten seurana makuuhuoneessa. Tässä Vareksessa uskontoteemastaan johtuen tällaiset riettaat synnit saavat tietenkin ankaran rangaistuksen.

Pettymys elokuva on siinäkin mielessä, että todella haluaisin vielä nähdä hyvän kotimaisen dekkarin. Niitähän ei ole juurikaan tehty sitten loistavien komisario Palmu -elokuvien. Ruotsi Beckeineen ja Wallandereineen sekä varsinkin Iso-Britannia muun muassa Jane Tennisoineen, Fitzeineen ja Morseineen ovat lajityypissä meitä lukemattomia henkirikoksia edellä.

Puolitoista (* ½) tähteä yrityksestä ja Aake Kallialan hersyvästä tulkinnasta Paskamanttelina.

[Antti]

Päätepysäkillä

Vuosaari on Helsingin metron itäinen päätepysäkki. Helsingin kaupunginosista Vuosaaressa on viime vuosina asunut eniten ulkomaalaisia suhteessa suomalaisiin. Kaupungin vanhoja vuokra-asuntoja on siellä niin ikään paljon. Nykyään myös uusia asuntoja rakennetaan Vuosaareen yhä tiheämmin.

Mediassa Vuosaari ei ole (ainakaan tähän asti ollut) erityisen hohdokas paikka verrattuna esimerkiksi viileään hipstereidentäyteiseen Kallioon. Se on vähän kaukana kaikesta kaikesta ja siellä asuu vähän syrjäytyneitä ihmisiä.

Siksipä leffa juuri Vuosaaresta (Aku Louhimies, 2012) tuntui mielenkiintoiselta - olkoonkin, että ensi-iltaviikonloppuna leffaa yleismaailmallisuudestaan kehuttiin (tai syytettiin) siitä, että se voisi tapahtua missä tahansa Suomen lähiössä.

Vuosaari-elokuva kertoo monta pientä tarinaa erilaisista ihmisistä ja kohtaloista.

Siinä on hyvin toimeentuleva pariskunta, jonka suhde rakoilee pahemman kerran (loistavat Matleena Kuusniemi ja Pekka Strang). Kylmän aviosuhteen seurauksena mies päätyy pariskunnan virolaissiivoojan (Lenna Kuurmaa) lämpimään sänkyyn useammin kuin kerran. On venäläisen äidin (Jekaterina Novosjolova) kiusattu ala-asteikäinen poika (Eemeli Louhimies), julkisuudesta haaveileva (ja sen eteen mitä tahansa tekevä) apaattisen isänsä (Taneli Mäkelä) luona asuva nuori nainen (Amanda Pilke), koirastaan ainoaa lohtua ja seuraa elämäänsä saava pikkupoika (Topi Tarvainen), syöpää sairastava yksinhuoltaja (Alma Pöysti), alkoholista ja huumeista pakoa elämäänsä etsivä nainen (Laura Birn) ja hänen uskollinen kihlattunsa (Deogracias Masomi) sekä kovaa miestä pojastaan (Teemu Heino) kouliva houkutuksille altis isä (Mikko Kouki).

Kaikenlaista tarinaa siis. Monenikäisten, -maalaisten ja -taustaisten kohtaloita elokuva maalaa enimmäkseen talvenharmaan eri sävyin. Kiva elokuva Vuosaari ei ole, mutta hyvä kylläkin.

Mutta mistä elokuva kertoo? Läheisyyttä tuntuvat kaipaavan kaikki leffan hahmot. Kukaan heistä ei ole onnellinen, vaan pelastusta/toivoa paremmasta/turvaa etsivät kaikki. Osa löytää ratkaisun lopulta, osa ei. Surullisin kohtalo tämän katsojan mielestä on koiransa - ja samalla ainoan todellisen lämpimän suhteensa - menettävällä, raivostuttavan pahan äitinsä kasvattamalla pienellä pojalla.
Jos niin haluaa ja tarkkaan katsoo, yhteiskunnallisiakin sävyjä leffasta voi nähdä tänä maahanmuutto- ja syrjäytymiskeskustelun aikana.

Elokuva nojaa vankasti vahvoihin näyttelijöihinsä. Erityisen vaikutuksen tekevät upeat lapsinäyttelijät rankoissa rooleissaan. Aikuisista kunnarin lyö varsinkin Matleena Kuusniemi viileän etäisenä uranaisena, jolla ei oikein olisi aikaa erota. Surkuhupaisin kohtaus puolestaan näytellään saunassa pariskunnan ja virolaisen salarakkaan kesken kolmistaan.

Leffassa ei ole onnellisia pariskuntia, vaan kaikki suhteet ovat joko päätyneet eroon tai vääjämättömällä matkallaan kohti loppua. Matkalla pois ovat myös hahmot: eroon syövästä, kiusaajista, satuttavista unelmista, pahoista aikuisista.

Metron pysäkit loppuvat tähän. Miten tästä eteenpäin?

Tähtiä 4 (****) ja suositus mennä katsomaan.

[Antti]

Hyvää uutta leffavuotta!

Blogimme herää nyt talviuniltaan (ainakin vähäksi aikaa) - kohtahan aurinko nimittäin taas porottaa huumaavan lämpimästi, jolloin ei oikein voi muuta kuin viettää siestaa kiva juoma tai syömä sylissä. Tai leffa valkokankaalla.

Uneliaisuus blogin päivittämisessä ei ole tarkoittanut kuitenkaan sitä, etteikö leffoja olisi tullut nähtyä. Itse asiassa päinvastoin: paljon mielenkiintoisia elokuvia on tajuntaamme piirtynyt sekä viime että jo tänä vuonna. Mielenkiintoisen elokuvanhan tunnistaa siitä, että se herättää ajatuksia, mielipiteitä ja tunteita. Uuden vuoden lupauksen (kyllä, uuden vuoden lupauksia voi tehdä myös helmikuussa) myötä näitä tunteita pyrimme jakamaan yhä enemmän teille myös blogissamme.

Sillä, frankly my dear, mitä maailma olisikaan ilman leffoja?

***Antti

Kylmää kyytiä

Tämä vuosi taitaa olla Ryan Goslingin.

Elokuvassa Grazy, Stupid, Love hän pälättää baarissa iskurepliikkejä ja sitten riisuuntuu. Leffassa ei paljon muuta muistamisen arvoista olekaan, mutta pitäisi olla dementikko unohtaakseen Goslingin ulostulon Bossin paidasta. Elokuvan paras repliikki kuullaan vastanäyttelijä Emma Stonen suusta: ”OMG, ihan kuin sinut olisi photoshopattu!”

Vuoden toisessa roolissaan elokuvassa Drive Gosling pitää vaatteet päällä ja suun kiinni mutta loistaa hienolla näyttelijäntyöllään. Hän tekee erittäin niukoin keinoin hyytävän roolin stunt-kuskina, joka tienaa pimeää taskurahaa ryöstökeikoilla.

Goslingin esittämä ammattiajaja myy aikaansa viiden minuutin paloina, eikä anna asiakkailleen yhtään enempää. Driven avainrepliikki kertoo keikkakuskin liikeidean: “I give you a five minute window. Within those five minutes, I’m yours. Anything happens one minute either side, you’re on your own.” Viisi minuuttia tosin riittääkin, sillä Goslingin esittämä kuski on huippuälykäs, superkylmä ja luultavasti maailman huikein ajaja. Tämä nähdään jo kihelmöivän jännittävässä avauskohtauksessa.

Paha kyllä, keikkakuski kiinnostuu naapurissaan asuvasta naisesta ja tulee tätä auttaessaan sotkeentuneeksi liian suureen keikkaan. Mafia puuttuu peliin, ja niinpä Goslingin viiden minuutin ohimarssi koskee myös varovasti orastavaa ihmissuhdetta ja oikeastaan meitä katsojiakin. Peräpeilissä ei näytetä menneisyydestä mitään ja tulevaisuudenkin kanssa on vähän niin ja näin tai ainakin vastuu tulkinnasta jää katsojalle. Koko elokuvan aikana emme saa tietää edes pääosan esittäjän nimeä. Mutta Gosling tosiaan tekee vaikutuksen.

Drive kaahaa lujaa pitkin öistä Losia ja heruttaa sankokaupalla verta lukuisissa erittäin väkivaltaisissa kohtauksissaan. Vauhti ja väkivalta eivät kuitenkaan tässä tapauksessa ole itsetarkoitus vaan nivoutuvat ihmeellisen perustellusti osaksi käsikirjoitusta. Väkivalta on tarinan kannalta olennaista ja pelkästään traagista. Drive onnistuu kertomaan jotakin todella tärkeää ihmisen yksinäisyydestä ja epäonnesta. Goslingin esittämä keikkakuski tuskin on ollut pyhäkoulupoika menneisyydessäänkään, tähän viitataan aavistuksenomaisesti muutaman kerran. Driven juonikuvioissa hänen varovainen yrityksensä pieneen onneen ja tavalliseen elämään särkyy tuhannen päreeksi. Juuri tämän tarinan takia Drive on niin paljon enemmän kuin vaikkapa Vin Dieselin Fast & Furious -kaahailukuvat - lajityyppi, johon jotkut katsojat ovat erehtyneet Driven ennakkotietojen perusteella sotkemaan.

Drive on kokonaisuudessaan rikkumattoman tyylikäs veto, mutta yksi sen kohtauksista on upeudessaan vielä potenssiin kymmenen ylitse muiden. Gosling ja vastanäyttelijä Carey Mulligan matkaavat hississä - ja mukana matkaavat rakkaus, väkivalta, kuolema ja ero. Hissikohtaus itsessään on kuin pieni elokuva elokuvassa.

Frankly my dear, tämä kannattaa käydä katsomassa!

Drive perustuu James Sallisin romaaniin ”Kylmä kyyti”, ja leffan ohjaaja, tanskalainen Nicolas Winding Refn sai Cannesissa työstään parhaan ohjaajan pystin. Jäämme odottamaan Ryan Goslingin nimeämistä Oscar-kisaan. Neljä tähteä vuoden tähän saakka parhaasta leffasta. // Tarja

Oodi Kalliolle

Katsoin Pussikaljaelokuvaa, mutta näin vain Kallion. Karhean kauniin kaupunginosan, joka on tämän leffan todellinen päähenkilö.

Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani on siirtynyt hienolla tavalla Pussikaljaelokuvaksi esikoisohjaaja Ville Jankerin käsissä. Kroonisesta univajeesta kärsivä Marsalkka (Jussi Nikkilä), syrjäytymisvaaraa lähestyvä Henninen (Eero Milonoff) ja poskensoittaja Lihi (Ylermi Rajamaa) näyttelevät niin luontevasti, että melkein unohtaa kameran olevan läsnä. Persaukiset kaverukset seilaavat ympäri Kalliota ja tapaavat muita alkuasukkaita. Kolmikon ystävyys kestää jäynät ja pikkuvipit. Nuorten miesten kesäinen odysseia Kallion kaduilla, puistoissa ja kapakoissa toimii upeasti.

Rimmisen verbileikit hurmaavat. Mitään ei selitetä puhki, katsojalle jää purtavaa. Kallio ei ole vain kaupunginosa vaan mielentila tai asenne, jopa yhteiskuntaluokka, josta on vaikea siirtyä minnekään. Eivätkä nämä kaverit sitä siirtymistä kai oikeasti edes halua!

Nuorisolaiset (Rimmisen ilmaus) juovat kaljaa puistossa, mummo kastelee kukkapenkkiä, graffitit rehottavat ja ympärillä elää ja hengittää kesäinen kaupunki. Joskus vuosikymmenten päästä juuri tätä kuvavirtaa näytetään dokumenttipätkissä ja uutisissa autenttisena kuvauksena meidän aikamme Helsingistä, ja hyvä niin.

Lisää Jankeria ja pian, please! Sitä odotellessa Pussikaljakaveruksille melkein neljä tähteä. // Tarja

Puhdas suutari

YLEn lauantai-illoissa nähdään poliittinen satiiri Presidentin kanslia. Sen käsikirjoittajakaartiin kuuluva Elias Koskimies on nyt tehnyt pitkän elokuvan. Likainen pommi on kertomus levy-yhtiön PR-tiimistä, joka yrittää muokata teinipissiksestä tähteä.

Lähtöidea on kelvollinen, mutta pommi jää suutariksi, sillä juonen punainen lanka katkeaa. Lopputulos on ennemminkin kokoelma sketsejä. Niitä laukovat karikatyyreiksi viritetyt henkilöhahmot, joista monet ovat kieltämättä herkullisia ja hyvin näyteltyjäkin. Erityisesti Mirccu ("Mirccu kahdella ceellä", Malla Malmivaara) mäkkärin kassalta PR-koordinaattoriksi "edenneenä" keskushenkilönä saa mediakontaktoinneillaan ja PR-suunnitelmillaan muutamat naurut herutettua.

Leffa ei ole tekijänsä esikoiseksi toivottoman huono, ja lohtupisteitä irtoaa minulle poikkeuksellisen läheisestä aihepiiristä. Itse asiassa tunnenkin erään PR-henkilön, jonka body language on lähes kopio Mircusta... There's no business like PR-business! Vajaat kaksi pistettä Eliakselle - ish! // Tarja