Puhdas suutari

YLEn lauantai-illoissa nähdään poliittinen satiiri Presidentin kanslia. Sen käsikirjoittajakaartiin kuuluva Elias Koskimies on nyt tehnyt pitkän elokuvan. Likainen pommi on kertomus levy-yhtiön PR-tiimistä, joka yrittää muokata teinipissiksestä tähteä.

Lähtöidea on kelvollinen, mutta pommi jää suutariksi, sillä juonen punainen lanka katkeaa. Lopputulos on ennemminkin kokoelma sketsejä. Niitä laukovat karikatyyreiksi viritetyt henkilöhahmot, joista monet ovat kieltämättä herkullisia ja hyvin näyteltyjäkin. Erityisesti Mirccu ("Mirccu kahdella ceellä", Malla Malmivaara) mäkkärin kassalta PR-koordinaattoriksi "edenneenä" keskushenkilönä saa mediakontaktoinneillaan ja PR-suunnitelmillaan muutamat naurut herutettua.

Leffa ei ole tekijänsä esikoiseksi toivottoman huono, ja lohtupisteitä irtoaa minulle poikkeuksellisen läheisestä aihepiiristä. Itse asiassa tunnenkin erään PR-henkilön, jonka body language on lähes kopio Mircusta... There's no business like PR-business! Vajaat kaksi pistettä Eliakselle - ish! // Tarja

Hei älä koskaan ikinä muutu Aki Kaurismäki!

Le Havre kertoo kengänkiillottajasta (André Wilms), joka ryhtyy auttamaan poliisin ahdistelemaa laitonta maahanmuuttajaa (Blondin Miguel). Kengänkiillottajan vaimo (Kati Outinen) on sairaalakunnossa, rahaa ei ole, jokapäiväinen patonki on hankittava näpistämällä. Ranskalaisen satamakaupungin Le Havren asukkaat (mm. Elina Salo) ovat yhtä rähjäisiä kuin kotikortteliensa kalanhajuiset kujat ja kapakat.

Kaurismäki jatkaa tässä elokuvassa työtään varjoihin ajettujen ihmispolojen puolustajana. Laiton maahanmuutto on teemana huikean ajankohtainen. Leffa voisi yhtä hyvin kertoa Helsingin Kalasataman romanialaisleiristä. Kenties se kertookin?

Se, joka antaa vähästään, on autuas. Se, joka auttaa heikkoja ja pieniä, auttaa minua. Jos sinulla on kaksi vaatetta, lahjoita toinen hätää kärsivälle… Outoa, mutta Le Havre pisti vanhan kirjan ajatukset pyörimään mielessä. Kaurismäen ihmiset saattavat olla rutiköyhiä mutta nukkuvat yönsä hyvin. Omatunto on puhdas, sillä he elävät toisiaan auttaen.

Menen katsomaan Kaurismäkeä aina, kun uskoni ihmisen hyvyyteen horjuu. Kaurismäellä nurkkaan ajettu voittaa aina nokkeluudellaan pahan byrokraatin. Kenenkään muun elokuvissa ei ole niin hauraita ja haalistuneita ihmisiä - ja silti niin ihmeen paljon valoa! Neljä tähteä // Tarja

Jos haluat nauraa

Hervoton ja siinä sivussa vähän romanttinenkin on Pascal Chaumeilin ensimmäinen pitkä leffa Heartbreaker. Juoni on omintakeinen. Herrasmieshuijari Alex Lipp (Romain Duris) apureineen on erikoistunut naisten hurmaamiseen ja tekee töitä toimeksiannosta. Sydäntenmurskaaja Alexin voi pestata hätiin, jos nainen on ajautunut huonoon parisuhteeseen tai muuten vain hengailee ystäviensä mielestä väärän tyypin kanssa. Homma toimii pomminvarmasti: Alexin käsittelyn jälkeen silmät avautuvat ja nainen tajuaa vaihtaa miestä ja maisemaa. Kunnes eräänä kauniina päivänä Alexin ammatillinen suojakuori pettää ja hän rakastuu uhriinsa.

Kohtalokasta naista esittää kelvollisesti rouva Johnny Depp, näyttelijätär Vanessa Paradis. Hän tyytyy roolissaan enimmäkseen eteeriseen kauneuteen, mutta sitäkin enemmän ruutia ja vääntöä löytyy vastanäyttelijöistä. Alexia esittävä Romain Duris naurattaa iskurepliikeillään ja ”kuumalla tanssillaan”. Julie Ferrier on Alexin sisar ja loistaa kameleonttimaisena muuntautujana. Ja sokerina pohjalla François Damiens, joka on kömpelönä apurina yksinkertaisesti hysteerisen hauska.

Loppu on toki ennalta arvattavissa mutta se ei tällä kertaa katsojaa harmita. Alex apureineen on niin uskomattoman kekseliäs porukka, että kyydissä viihtyy helposti parituntisen. Tämän kepeän romanttisen komedian charmi on peräisin Ranskanmaalta. Hollywoodissa tämäkin olisi tehty toisin (Bollywoodista puhumattakaan!). Kolme tähteä naurunsekaisesta leffahetkestä! // Tarja

Melancholia

Ohjaaja Lars von Trier tunnetaan ihmisenä, jolla on valtavia elämää rajoittavia fobioita, niistä pahimpana lentopelko.

Minulla taas on Lars von Trier -fobia. Olen tätä ennen nähnyt vain pari hänen elokuvaansa. En esimerkiksi ole koskaan pystynyt katsomaan Antikristusta, koska olen kuullut, että siinä silvotaan sukuelimiä.

Mutta reippaina käymme rekkain alle. Lähdin urheasti katsomaan von Trierin uutuuden ”Melancholia”. Tarina kertoo kahdesta sisaruksesta, ja elokuvassa on kaksi osaa, melkein kuin kaksi eri elokuvaa. Ensimmäisessä osassa vietetään nuoremman sisaren Justinen häitä. Hilpeissä tunnelmissa alkava rakkauden juhla päättyy murheeseen, kun juhliva joukko riitelee ja sulhanenkin pakkaa matkalaukkunsa.

Toisessa osassa Justine saapuu sisarensa Clairen kotiin maalle toipumaan syvästä masennuksesta. Clairen perhe hoivaa Justinea ja valmistautuu samalla jättiläisplaneetan ohilentoon. Auringon takaa on yhtäkkiä ilmestynyt uusi planeetta Melancholia. Odotellaan maailmanloppua, vaikka tiedemiehet vakuuttelevat, että vaaraa ei ole. Clairen perheessä tunteet vaihtelevat. Taivaalle ilmestynyttä möhkälettä tuijotellaan kaukoputken läpi ensin ihastuneena ja lopulta kauhistellen.

Leffa-arvosteluissa on sanottu von Trierin kuvaavan masennusta ja ihmisten pahuutta toisiaan kohtaan. Tiedetään, että ohjaaja itsekin on juuri toipunut vakavasta masennuksesta. Masennus on elokuvan alussa vain taivaalla näkyvä, juuri ja juuri silmin havaittava pieni punainen piste. Elokuvan lopussa se peittää jättiplaneetan lailla koko taivaanrannan ja sillä on kyky tappaa.

Masennus on hyvä tulkinta, mutta minusta tuntuu, että von Trier voisi yhtä hyvin sanoa elokuvallaan jotakin maapalloa kohtaavasta ekologisesta katastrofista. Ihmisen toiminta tuhoaa luontoa, joten törmäyskurssilla ollaan - yhtä varmasti kuin elokuvassa vieras planeetta lähestyy maata. Von Trier näyttää luonnon apokalypsian pienin arkisin tavoin: autot ovat niin suuria, etteivät enää mahdu kylätielle, morsian makaa saastuneelta näyttävässä virrassa kuin kuollut, lihamureke maistuu tuhkalle...

Melancholia-planeetta jyrisee päin maapalloa päivä päivältä suurempana ja ahdistavampana. Sähköt katoavat, maa hilseilee madot ja hyönteiset ulos koloistaan, metsään sataa mansikan kokoisia rakeita, ja hevoset hirnuvat taukoamatta pilttuissaan. Luonnon valtavan voiman keskellä ihminen on hento ja juuri niin suojaton, kuin Justine ja Claire suojakseen kasaamassaan risumajassa.

Justinea esittävä Kirsten Dunst palkittiin työstään Cannesin elokuvajuhlilla, ja tämän upean tulkinnan jälkeen Dunst voi varmasti halutessaan unohtaa aiemmat kepoiset roolinsa Hämähäkkimiehen tyttöystävänä. Loistavia ovat myös von Trierin suosikkinäyttelijä Charlotte Gainsbourgh, Alexander Skarsgård, Kiefer Sutherland ja Stellan Skarsgård. Sivurooleissa nähdään kauan kadoksissa olleita takavuosien tähtiä, sellaisia kuin huikea Charlotte Rampling ja John Hurt. Kiinnostavaa!

”Melancholia” on täynnä kauniita ja vaikuttavia still-kuvia, kuin maalauksia. Teemat ovat suuria, ja niitä on paljon. Masennuksen ja ekokatastrofin ohella von Trier sivuaa sellaisia isoja kysymyksiä kuin ihmissuhteiden onttous, perhe, parisuhde, sisaruus, äitiys ja ihmisen suhde rahaan ja työhön.

Sekin mahdollisuus on, että tulkitsee planeetan uhan kirjaimellisesti uhkana avaruudesta. On niin tyypillistä, niin ihmismäisen pientä pelätä varkaita, terroristeja ja lentokoneen putoamista mutta sokeutua sille tosiseikalle, että ympärillämme leviää valtava ja villi avaruus, jonka keskellä elämme käytännössä täysin suojattomina. Voinko tämän elokuvan jälkeen enää koskaan katsoa huolettomin mielin tähtikirkkaalle taivaalle? Hrrrr…

Melancholia on tärkeä elokuva, jolle hieno näyttelijäkaarti tekee kunniaa. Niin minäkin: neljä tähteä. Niin ja anteeksi vain herra von Trier tämä kovin maallinen lisähuomautus: olisin uhrannut kaksi kulttuuriseteliä leffalippuun myös pelkästään siitä kohtauksesta, jossa Alexander Skarsgård riisuutuu hääyönään. // Tarja

Pelasta minut!

Näin elokuvan Päiväni Margueritten kanssa tasan viikko sitten, vähän ennen vappua.

Sen jälkeen olen toki nähnyt muutaman tylsähkön ja maininnan arvottoman TV-elokuvan, mutta viimeisin valkokangastarina on pysynyt mielessäni vielä tähän asti niin paljon, että uskon sen yhä olevan blogimerkinnän arvoinen.

Karismaattinen Gerard Depardieu näyttelee elokuvassa herkkää mutta vertaistensa, tai kamujensa pubissa, hieman yksinkertaisena pitämää, äitinsä takapihalla asuvaa nuhjuista Germain Chazes´ta. Germain on aito antisankari termin kaikissa ulottuvuuksissa.

Päivärutiiniensa lomassa Germain, tarinan hieman hidas päähenkilö, tapaa puistossa hurmaavan ja kertakaikkisen rakastettavan ikärouvan Margueritten (kahdella t:llä). Upea 96-vuotias näyttelijätär Gisele Casadesus muuten vie katsojan sanattomaksi tulkitessaan tarinassa 95-vuotiasta, ihmisläheistä Margueritte-rouvaa. Ottakoon Hollywood tästä opikseen, että nainen/näyttelijätär (ja joskus myös mies) paranee vanhetessaan.

Päiväni Margueritten kanssa -elokuvassa teemoja on monia. Margueritten lukemissa romaanipätkissä Germainille ranskaa taitava katsoja on etulyöntiasemassa, mutta toki soljuvaa kieltä voivat ihailla myös kieltä ymmärtämättömätkin frankofiilit.

Kannattaa katsoa elokuva ennen kuin jatkat lukemista! Karjuselta pläjäys saa 3 ynnä 1/2 pistettä, ja suosittelen tätä leppoisaksi sunnuntaileffaksi.

***


Loppuun hajanaisia ajatuksia elokuvan kysymyksistä ja ehkäpä teemoistakin.

* Sisältö elämään - Germainille se selvästikin on turvallisuus, rutiinit ja puoliksi oma (puoliksi sydämettömän äidin) kasvimaa. Margueritte elää teksteissä, Camus'n klassikoissa ja humaanissa elämänotteessaan.

* Kaipuu - Germainin äitisuhde on vähintään onneton ja tunteeton*, Margueritte kaipaa (iso)äidin asemaa ja arvostetuksi tulemista.

(*Lopulta äidin rakkaudettomuudesta voi olla monia tulkintoja; turvasihan hän pojalleen kuoltuaan maallista turvaa, mm. talon, vaikkei tunnetasolla rakkautta eläessään osoittanutkaan).

* Hyljätyksi tuleminen - Sukulaiset (ja muut läheiset) hylkäsivät sekä Germainin että Margueritten.

* Uusi perhe ja läheisyys. Sekä Germain että Margueritte lopulta löysivät onnen, pitkälti toisistaan.


Onnea ja läheisyyttä toivoo //Antti

Marginaali-ihmisiä

Tämä pieni elokuva olisi saattanut livahtaa huomaamatta ohi, ellei pääosassa olisi suuri näyttelijä.

Ranskalaisen Jean Beckerin symppiskuvassa Päiväni Margueritten kanssa kaksi marginaali-ihmistä kohtaa toisensa. Nimihenkilö Margueritte (Gisèle Casadesus) on yhdeksänkymppinen mummeli, joka saapuu joka päivä puistoon lukemaan kirjoja. Puistonpenkiltä hänet bongaa Germain (Gérard Depardieu), virkaheitto timpuri, jota elämä on murjonut kouluvuosista lähtien.

Ystävykset tutustuvat puistossa puluja tuijotellessaan. Juuri ja juuri kirjoitustaitoinen Germain hurmaantuu romaaneista, joita Margueritte hänelle lukee. Margueritte puolestaan saa Germainista kiitollisen juttukumppanin, joka näkee hänet kiinnostavana ihmisenä - ei vain tarpeettomana vanhuksena. Margueritten ja Germainin välille rakentuu varovainen luottamus, molemminpuolinen kunnioitus ja lopulta kaunis ystävyys.

Kerrankin suhteessa on kyse jostain muusta kuin romanssista - virkistävää vaihtelua leffateattereiden normitarjontaan! Mukavaa vääntöä valkokankaalle tuo sekin, että ystävyys syntyy varsin epätodennäköisten kumppanien välille. Raksahaalareissa harppova humalahakuinen äijä ja hauras lukutoukka eivät ole todennäköinen pari.

Heitä kuitenkin yhdistää ulkoisia tekijöitä vahvempi side: kipeä sivullisuus. Molemmat on ajettu yhteisössään marginaaliin.

Tarinan taustana leviää pieni ja syrjäinen ranskalaiskylä kapakkoineen, kouluineen ja mehukkaine tyyppeineen. Elokuvan aikana saamme tietää, miten ja miksi lämminsydäminen Germain päätyi reppanan kylähullun rooliinsa. Samalla muistutetaan hoitokoteihin unohdettujen yksinäisten vanhusten kohtalosta.

Naispääosan esittäjä Casadesus juhlii kesällä 97-vuotissynttäreitään mutta näyttelee edelleen liput liehuen. Ohjaaja Beckerkin on jo täyttänyt rouheat 77 vuotta. Näiden elämän suursankareiden keskellä temmeltää Ranskan suuri poika Gérard Depardieu, jonka mukanaolo lienee taannut leffalle kansainvälisen huomion.

Depardieun kasvot muistuttavat yhä enemmän sateeseen unohdettua kermakakkua - mutta vanhetessaankin hän on aina vain vastustamaton. Kuten tämä pieni suuri elokuvakin, joka saa minulta lähes neljä tähteä! // Tarja

Rakkaudesta sirkukseen

Sirkus on jostakin syystä aina kiehtonut minua kauheasti. Samoin junat. Voiko siis olla herkumpaa kuin sirkusmaailmasta kertova leffa, jossa kiertävä sirkusseurue kolkuttelee omalla junallaan pitkin maita ja mantuja ja mukaan on vielä leivottu toivottoman romanttinen rakkaustarinakin?

Francis Lawrencen ohjaama Vettä elefanteille -elokuva kertoo siirtolaisperheeseen syntyneestä nuoresta Jacobista, joka onnettomien sattumusten seurauksena päätyy kiertävän sirkuksen matkaan ja rakastuu itsevaltaisen sirkustirehtöörin vaimoon. Kiskoilla kehkeytyvää rail movieta kehystää Yhdysvaltojen 30-luvun suuri lama, täydellinen taustatapetti nuoren miehen kasvukertomukselle.

Nuorta seikkailijaa Jacobia esittää Robert Pattinson, joka aloitti uransa Harry Potter -leffan lapsitähtenä, kasvoi Twilight-vampyyrileffoissa maailmankuuluksi teini-idoliksi ja kurkottaa tässä elokuvassa melko vakuuttavasti aikuisten sarjaan.

Vastapelurina on Oscar-voittaja Reese Witherspoon, takuuvarma kassamagneetti ja tähti, joka, kummallista kyllä, onnistuu salakuljettamaan tähänkin rooliinsa roppakaupalla inhimillistä lämpöä.

Parhaan roolin tekee kuitenkin itävaltalaissyntyinen Christoph Waltz, joka Tarantinon Kunniattomissa paskiaisissa esitti Oscarin arvoisesti hullua SS-everstiä. Vettä elefanteille -elokuvassa hän äyskii, äkseeraa ja ruoskii sirkuksen johtajana itsevaltaisin ottein esiintyjiään ja eläimiään. Vähemmällä ei leipä lähde lama-ajan kauheassa kurimuksessa. Vaikka Waltzin esittämä sirkustirehtööri on elokuvan ”paha poika” ja tässä kolmiodraamassa auttamatta kolmas pyörä, on juuri hän se roolihenkilö, jonka vaikuttimista tahtoisi mieluusti tietää lisää.

Sama pätee tosin koko elokuvaan. Vettä elefanteille -leffa on juuri sellainen kuva, jonka toivoisi jatkuvan ja jatkuvan, joiden ihmisistä tahtoisi tietää lisää. Elokuva, jonka sisälle haluaisi jäädä asumaan.

Karu aika, julmat ihmiskohtalot, kieltolaki, boogie woogie, rosoiset (mutta nykyihmisen silmään ah niin tyylikkäät) miljööt ja vaateparret ja - sirkuksessa kun ollaan - vaaran alituinen läsnäolo maustavat Jacobin tarinaa. Monen ihmisen elämänkohtalo ratkeaa elokuvan dramaattisten juonenkäänteiden mukana.

Kaiken summana on höyhenenkevyt mutta pökerryttävän romanttinen viihdeleffa, joka tyhjentää pään turhista murheista yhtä varmasti kuin laukaus. // Tarja