Leffamuistoissani yksi huikeimmista hetkistä on se, kun Moulin Rougen (2001) Satine (tuo häikäisevän upea Nicole Kidman) laulaa elefanttinsa katolla kaihoisan balladin "One day I'll fly away". Puhummattakaan kyseisen leffan toinen toistaan sykähdyttävimmistä musiikki- ja tanssiesityksistä, jotka ovat kuvan, musiikin ja liikkeen sinfoniaa! Moulin Rouge on muutenkin yksi minulle tärkeimmistä leffoista siihen liittyvien muistojen takia, mutta siitä kenties enemmän jossain toisessa kirjoituksessa.
(Roolihahmo Velma Kelly West Endin musikaaleista on toki tuttu, mutta olen vakuuttunut että Lontoon teatterin näyttelijättäret kalpenevat tuon dramaattisen näyttelijättären, tuon jumalattaren, Catherine Zeta-Jonesin rinnalla).
Ja sitten tuli Mamma Mia! (2008)
Ihana Meryl Streep ja ihana Abban musiikki! Voiko kukaan olla tästä pitämättä?
Tätä on hyvä musikaalileffa:
1) hauskuutta
2) hyvää fiilistä
3) mielettömiä näyttelijöitä (annettakoon Pierce Brosnanille laulunlahjattomuutensa anteeksi)
Paketti on siis koossa! Kaikki toimii, vieläkin, vuosien jälkeen.
Kävin muutama vuosi leffan ilmestymisen jälkeen sing-a-long -leffaesityksessä Suomessa. Ujot suomalaiset arkailivat aluksi, mutta nousivat lopulta jossain vaiheessa ylös ja vähän laulaa lurauttivatkin. Viimeistään Voulez-vous -biisin aikaan meno nousi kattoon, ja sisäänpäinvetäytyneinkin Martti kajautti ilmoille huudon: "ah-hah, voulez vous?"
Voiko parempaa olla (Suomessa)?
Broadwayllä ja Lontoon West Endissä menestyneiden musikaalien filmatisointi voi olla hankalaa. Esimerkiksi Andrew Lloyd Webberin kenties parhaasta teatterimusikaalista The Phantom of the Opera ei vieläkään ole nähty siedettävää elokuvasointia.
Sen takia kunnioitankin edellisiä musikaalileffoja hyvin paljon - paitsi musikaaleina, myös leffasovituksina.
Elävässä kuvassa ja soivassa musiikissa on voimaa. Vaikka sitten tehdä olo vähäksi aikaa kepeäksi tässä ah niin toisinaan raskaassa maailmassa.
//Antti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti