Supersankari ja sen isä

Tämäkin päivä oli  nähtävä: Russell Crowe Jor-Elinä, Teräsmiehen isänä... Apua Russell, ei sinun ole pakko lähteä Krypton-planeetalle tällaisiin rooleihin!

Olit kuitenkin paras näyttelijä tässäkin lajityyppinsä kliseitä toistavassa rymistelyssä. Elokuvapoikasi Clark Kent alias Henry Cavill ei valitettavasti perinyt kykyjäsi. Yksi piste ja sekin vain sinulle. // Tarja



Isä, poika ja paha henki.

Mestarin vapaapäivä

Kivahan ois tehdä leffaa mutta nyt ei jaksa mitään syvällistä... Entä jos tekis kymppikerhohubaa?

Suurinpiirtein näin luulisin Pedro Almodóvarin ajatuksen juosseen, kun uusin elokuva Matkarakastajat sai alkunsa. Ei muuta kuin soitto Hollywoodiin, Penélope Cruz ja Javier Bardem kuvauspaikalle ja kamerat käyntiin!

Matkarakastajat tapahtuu lähes kokonaan lentokoneessa. Teknisen vian saanut kone pyörii ympyrää ja odottaa laskeutumislupaa, miehistö ja matkustajat turhautuvat. Tästä Almodóvar keittää vauhdikasta ja viihdyttävää parisuhdesoppaa, jota maustetaan roimasti kakka- ja pieruhuumorilla, seksillä, viinalla ja homostuerttien toilailuilla, karikatyyrit vietynä potenssiin kymmenen.



Matkarakastajat hehkuu karkkiväreissä ja maistuu hattaraisen kevyelle.

Matkarakastajat ei yritä sanoa mitään syvällistä - se on yhtä hattaraisen kevyt kuin se pilvi, jossa kone Toledon yllä kiertelee. Cruz ja Bardem vain vilahtavat cameo-rooleissa elokuvan alussa, mutta se ei haittaa, kun muu - tuntemattomampi - näyttelijäkaarti tekee erinomaista työtä. Kyllä tämän parissa toki voi naureskella, samanlaisissa vapaapäivän tunnelmista kuin ohjaajakin! // Tarja

Säihkettä somessa

Olen Sofia Coppola -fani. Ei hän nakuta tasaisesti viittä tähteä elokuvillaan, mutta aihevalinnat ovat aina omaperäisiä ja musiikkivalinnat omassa luokassaan. Uusin, The Bling Ring, onnistuu kertomaan jotakin hyvin olennaista tästä ajasta. Leffa kuvaa LA:ssa koulua käyvää kaveriporukkaa, joka hoksii näppärän tavan hankkia himoittuja merkkitavaroita ja helppoa rahaa. Murtautumalla Hollywood-julkkisten koteihin koruja, korkkareita ja kolttuja löytyy huonetolkulla!

Porukka jää aikanaan kiinni, mutta nuoret kleptomaaninalut eivät kärähtämistään harmittele. Seuraa vain nautinnollinen julkisuus Vanity Fair -lehdessä, telkkarissa ja sosiaalisessa mediassa.  Rikosta ei siis tavallaan seuraakaan rangaistus. Mielestäni tämä on syy, miksi Coppola halusi kertoa tämän tarinan. Keinoista viis, tärkeintä on näyttää hyvältä somessa ja päästä samoille juorupalstoille pintajulkkisten kanssa - sillä kuka enää sietää tavallista arkea?

Moraalin vääristymisestä todistavat elokuvan avainrepliikit, jotka on kirjoitettu porukan ainoan pojan Marcin suuhun. Yksinäinen Marc hengaa murtojengissä lähinnä saadakseen kavereita ja kertoo poliiseille: "Aiemmin kukaan ei ollut minusta kiinnostunut, nyt Facebookissa odottaa 800 kaveripyyntöä..." Ja: " Jollakin hyvin sairaalla tavalla rikollisuus todella kiehtoo amerikkalaisia".

The Bling Ringin rooleihin on pestattu tuntemattomia mutta lahjakkaita nuoria näyttelijöitä. Joukossa on myös yksi supertähti. Kieroon kasvaneen (tai kasvatetun) Nickin roolin näyttelee Harry Potterin Hermione, Emma Watson. Kummallista kyllä, kaikesta kokeneisuudestaan huolimatta hän on tässä leffassa ainoa teennäiseltä kalskahtava näyttelijä.

The Bling Ringin taustalla jyrää coppolamaisen muheva ääniraita, ja itse raina saa minulta kolme ja puoli pistettä. // Tarja

 

Statuspäivitys Paris Hiltoninlta napatussa koltussa... Tärkeintä on näyttää hyvältä somessa!

Kolmen tunnin aforismikokoelma

Ihmiskunnan kohtalonhetket ovat käsillä Pilvikartastossa. Useammassa tarinassa ja ajassa.

Pilvikartasto on kolmen tunnin aforismikokoelma.

Jotkut tarinat kiinnostavat enemmän kuin toiset, mutta niiden välillä seilataan päämäärättömästi. Juuri kun luulet saavasi ahaa-elämyksen, pitkittynyt ja monisäikeinen kudelma tukehduttaa leimauksesi.

Lopulta olo on kuin olisit istunut kolme tuntia junassa - väsynyt, mutta onnellinen että viimein ollaan perillä.

* 1/2

//Antti

Kuin elävästä elämästä

Kerron sinulle kaiken on kuin kappale elämää. Siinä rakastutaan, petytään, pohditaan minuutta ja välillä toisiakin ihmisiä. Ja lopulta uskotaan, kaikesta huolimatta, tulevaan.

 Elokuva kertoo sukupuolensa miehestä naiseksi vaihtaneesta Maaritista (upea Leea Klemola). Koulutusta vastaavaa työtä ei sukupuolenkorjauksen tehneelle naiselle Suomesta löydy, ja itsensä Maarit elättää siivoojana. Välit entiseen vaimoon ovat katkenneet ja siinä samalla myös suhde omaan tyttäreen.

Ankeista lähtökohdista huolimatta Maarit on yllättävän tasapainoinen. Hän on joutunut pohtimaan, kuka hän todella on. Ja tärkeintä hänelle on olla oma itsensä, vilpittömästi ja avoimesti.

Maaritin elämä näyttäisi soljuvan omalla painollaan töissä käyden, lenkkeillen ja futismatseja seuraten. Kunnes kuvioihin mukaan tulee Sami (Peter Franzen).

Naimissa oleva Sami ja Maarit rakastuvat. Suhteen myötä myös Samin väljähtänyt avioliitto näyttäisi saavan kipinää alleen.

Kerron sinulle kaiken on laadukas suomalainen draamaelokuva, yksi viime vuosien parhaista. Se kertoo ihastumisesta, erilaisuuden kohtaamisesta, hyväksytyksi tulemisen halusta ja pettämisestä. Elokuva on samalla kipeä, katkera ja suloisesti toivoa antava.

Maaritia esittävä Klemola on roolissaan uskomattoman hyvä. Hän on samaan aikaan herkkä ja itsevarma, ylpeä ja haavoittuvainen. Upea roolisuoritus ei selitä hahmonsa motiiveja tai toiveita puhki, vaan kuvaa niitä jopa yllättävänkin kiihkottomasti. Miksi Klemolaa ei näe elokuvissa useammin?

Neljä tähteä, joista yksi on omistettu Leea Klemolalle.

//Antti

Kevyttä musiikilla

Tiedättehän ne amerikkalaiset college-leffat, joiden juonet ovat ennalta arvattavissa? Joissa jo ensiminuuteilla on selvää, kenestä leffan hahmoista muodostuu (vaikeuksien kautta, tietenkin) pari? Ja joissa vauhtia draaman kaarteisiin luo inha mutta väärinymmärretty vastahahmo?

Pitch Perfect on juuri näitä ja paljon muitakin jenkkileffan kliseitä. Pissakakkahuumoriltakaan ei säästytä, onneksi sitä on kuitenkin ripoteltu muuten siirappisen kuvauksen joukkoon maltillisesti.

Kaikesta huolimatta Pitch Perfect on varsin viihdyttävä leffa - omassa hömppäkategoriassaan siis.

A cappella -lauluesitykset rytmittävät tarinaa mukavasti, ja näyttelijät (varsinkin ratkiriemukas Rebel Wilson) hauskuuttavat karrikoiduilla hahmoillaan.

Tähtiä tälle musiikkikomediapläjäyksellä jopa kaksi ja puoli. Aivot narikkaan ja svengaamaan a cappellan tahtiin!

/A

Räks ja pum

Gansterisota tapahtuu vuoden 1949 Los Angelesissa. Amerikka nuolee haavojaan sodan jälkeen ja gangsterit tiukentavat otettaan enkelten kaupungista. Joukko poliiseja ottaa lain omiin käsiinsä ja nousee vastaiskuun.

Leffa on nimeään myöten lajityypissään tiukasti kiinni. Testosteroni höyryää, ja ääniraita on pelkkää luotien rapinaa. Käsikirjoitus on jokseenkin putkiaivoinen ja henkilökuvat sarjakuvamaisia. Paha on pahaa ja hyvä hyvää ilman sen kummempia ulottuvuuksia tai taustoituksia.

Joukkoon on yritetty sirotella sodasta palanneiden miesten toipumistarinaa ja yleviä ajatuksia amerikkalaisista perhearvoista. Kaikki tämä kuitenkin hukkuu pumppuhaulikon lauluun. Loppua kohti erikoistehostemiehille on annettu tuotannossa kaikki valta. Tarinaa viedään eteenpäin lähinnä nyrkein, ja Gangsterisota taantuu pelkäksi veriseksi mätöksi.

Ryan Gosling 40-luvun vetimissä on riittävä syy
istua kaksi tuntia pimeässä.

 

Onneksi näyttelijäjoukossa on mukana Ryan Gosling, jota toki katsoo pari tuntia vaikka hän tiskaisi vanhoissa verkkareissa. Gosling-lisä mukaan laskettunakin tämä leffa saa minulta vain kaksi pistettä. // Tarja

Tahdon!

Johanna Vuoksenmaa on taitava sekä käsikirjoittajana että ohjaajana. 21 tapaa pilata avioliitto on kuin mukavasti suussa sulava karkki.

Juoni itsessään on tuttu: kyyninen ikisinkku rimpuilee aikansa mutta kohtaa lopulta sen oikean. Elokuva ei silti ole mitenkään ennalta arvattava. Idea on hauska, rytmi oivallinen, pituus juuri passeli, ja tarina kerrotaan pirteällä tavalla.

Armi Toivanen esittää pääroolissa tutkija-Sannaa, joka kuvaa ja haastattelee pariskuntia tohtorinväitöskirjaansa varten. Hypoteesina on, että parisuhteet epäonnistuvat - aina. Oli avioliiton lähtökohta mikä hyvänsä, se on Sannan mielestä huono lähtökohta.

Tämäkään pari ei timanttihääpäiväänsä juhli.

Haastatellut parit kuvittelevat menevänsä naimisiin rakkaudesta, mutta Sannan armoton kamera paljastaa suhteissa ennemminkin alistamista ja alistumista, väheksyntää, yksinäisyyden pelkoa, turvattomuutta tai kyvyttömyyttä sanoa ei.

Rooleissa irrottelee joukko Suomen tämän hetken kärkikoomikoita suoraan supersuositusta Putous-ohjelmasta: Toivasen lisäksi Aku Hirviniemi ja Riku Nieminen. Sivuosissa Vesa Vierikko, Pamela Tola, Hannele Lauri, Krisse Salminen ja Miia Nuutila herkuttelevat täysillä, sillä heillekin Vuoksenmaa on jaksanut kirjoittaa täysipainoiset roolit.

Armi Toivanen ja Riku Nieminen tekevät hyvät roolit
kepeässä romanttisessa komediassa.

Erityisen maininnan ansaitsee elokuvan musiikki, jonka on säveltänyt ja esittää Kerkko Koskinen isoine orkestereineen. Tässä ei tyydytäkään radiokanavilla jauhettuun pop-purkkaan. Koskinen irrottelee itäeurooppalaisissa klezmer-tunnelmissa, mikä on erinomainen oivallus - klezmerhän on nimenomaan hääjuhlissa esitettyä perinnemusiikkia. Taas kerran nähdään, miten loistavasti musiikki kehystää ja ryhdistää elokuvaa! Neljä pistettä // Tarja

Laulavat barrikadit

Kuolematonta musiikkia, kiinnostava tuotantotapa ja mahtavat näyttelijät,  joukossa kestorakkauteni Russell Crowe. Näistä aineksista Tom Hooper ohjasi elokuvan Les Misérables. 



Javert (Russell Crowe) ja Jean Valjean (Hugh Jackman)
eivät mahdu samaan kaupunkiin.







Kolmen tunnin kuluttua kömmin ulos Tennispalatsista nessupaketti tyhjänä ja kaulaliinakin märkänä. Ei, minua ei häiritse yhtään se, että leffan markkinointibudjetilla voisi varmaan ostaa Riemukaaren. Ei se silti ollut ylimainostettu eikä ylipitkä!

Russellin soolo Pariisin kattojen yllä on silkkaa nautintoa. Ihanaa, nyt koko maailma tietää, että Hän osaa myös laulaa... Bu-huu, niin liikuttavaa ja hienoa! ***** // Tarja

Jo "Kurjien" aloituskohtaus mykistää. 

Koskemattomat

Neliraajahalvauksen kahlitsema mies pestaa henkilökohtaiseksi avustajakseen laitapuolen kulkijan. Kahden täysin erilaisista lähtökohdista tulevan ihmisen kohtalot risteävät ja se muuttaa molempia.

Hienot näyttelijät ja mahtava tarina, joka perustuu tositarinaan! Leffana helppo ja kikkailematon mutta ah niin koskettava ja hauska. Erityisesti Omar Sy roisina, pitelemättömänä ja ennakkoluulottomana kadun kasvattina tekee mahtavan rooli.

Jos elokuva sekä itkettää että naurattaa, se on kova saavutus. Mitäs tässä kursailemaan, neljä ja puoli tähteä sekä todella lämpimät suositukset tälle ranskalaiskuvalle! // Tarja

Omar Sy ja François Cluzet epätodennäköisinä ystävyksinä.

Ihanan kamala kasari

Nyt kyllä tuntuu vähän vanhalta. Muistan nimittäin elävästi kasarivuodet. Oli varsikampa takataskussa, pinssi farkuissa, lahkeet tungettuina hai-saappaisiin ja biisejä itsenauhoitetuilla C-kaseteilla. Ruotsinlaivoilla seilattiin ja Tukholmassa käytiin tienaamassa ensimmäiset tilit.

Ihan niin kuin elokuvassa Vuonna 85!

Timo Koivusalo ja Riku Suokas ovat ohjanneet tämän pätkän, jossa toimivaa on musiikki. Lipun katsomoon ostamme me, jotka halajamme nostalgista fiilistelyä. Tätä tarinaa ei taida Y-sukupolvi ihan ymmärtää.

Kasarimuoti, älä tule takaisin!

 

Käsikirjoittajina mainitaan Heikki Syrjä, Riku Suokas ja Heikki Vihinen, mutta aikuisten oikeasti elokuvan ovat kyllä käsikirjoittaneet Eppu Normaali ja Juice Leskinen. Sen verran tiiviisti leffa etenee Eppujen ja Juicen kuolemattomien hittien varassa.

Höttöinen juoni Lokomon duunareista, festarikesästä ja elokuvan pääparin romanssista on vain päälle liimattua kosmetiikkaa. Onneksi näyttelijätkin ovat tämän oivaltaneet. Homma vedetään sen verran överiksi, että ketään ei harmita. Vuonna 85 on jotakin konserttitaltioinnin ja sketsikokoelman välimailta, elokuvaksi sitä ei oikein voi sanoa. // Tarja

Manserock on nyt ikuistettu leffaan.

 

Ällistyttävä Piin elämä

Voi Ang Lee minkä teit! Nauratit, itketit, valvotit yölläkin. Osuit maaliin ja sait hullaantumaan. Täydet viisi tähteä Piin elämästä!

No mistä se kertoo, kysyvät univajeestani huolestuneet ystävät. Jaa-a. Poika haaksirikkoutuu avomerelle ja ajelehtii veneessä tiikerin kanssa. Siitä se kertoo. Mutta ei tämä ole syy, minkä vuoksi heräilen öisin. On toinenkin tarina - ja ennen kaikkea lukematon määrä kysymyksiä.

 

Miksi Pii elokuvan alussa lukee Camus'n Sivullista? Mikä on vaarallisen saaren idea - ja miksi saari pötköttää meressä muumion muotoisena? Miksi suuri näyttelijä Gerard Depardieu on tässä elokuvassa mitättömässä sivuroolissa, inhottavana nilkkinä? Onko tiikeri oikeasti olemassa? Miksi se ei sano hyvästejä? Ja ennen kaikkea, mikä tarina on totta?

 Elokuva kertoo jumalasta ja jumalista, uskosta ja uskonnoista. Keskusteluista ja kamppailuista luojan kanssa. Luonnosta ja ihmissuhteista. Kuolemanpelosta ja elämänpalosta. Ikävästä, erosta ja rakkaiden menettämisestä. Uudesta alusta ja perheen merkityksestä. Ang Leen teemat ovat valtavan suuria siihen pieneen pelastusveneeseen, jossa Pii käy kamppailua elämästä ja kuolemasta meren, tiikerin ja itsensä armoilla.

Piin elämä syleilee maailmoja ja elämää ja asettaa ihmisen ja eläimen samalle lähtöviivalle.

 

Ang Leen ohjaamista elokuvista Järki ja tunteet (1995), Jäämyrsky (1997) ja Brokeback Mountain (2005) ovat kaikki suosikkejani ja samaan seuraan kuuluu Piin elämäkin. Tätä elokuvaa voi katsella vaikka filosofian oppituntina - mutta yhtä hyvin mielettömänä seikkailuna. Pirates of the Caribbean tiikerin kanssa! Piin elämää on mahdoton selittää - se pitää vain nähdä. Kunpa vain ymmärtäisi siitä enemmän.

Ensimmäinen katselukerta 2D-versiona meni tarinan seuraamiseen ja silkkaan ihmettelyyn. Elokuvan visuaalisuus on mieletön, näyttelijät upeita, puhe hassun poksahtelevaa intianenglantia. Toinen kerta Piitä 3D:nä koukutti lopullisesti ja kiskaisi suoraan pinnan alle.

Siellä sukeltelen edelleen pohtien Pii ihmeellistä elämää ja Ang Leen ihmeellistä neroutta. And so it goes with God... // Tarja

 

Hyvää kemiaa

Mies pieksee vaimonsa rakastajan ja joutuu hullujenhuoneelle vihanhallintakoulutukseen. Kahdeksan kuukautta myöhemmin mies pääsee ulos ja ryhtyy rakentamaan elämäänsä uudestaan - työttä, vaimotta, majailemalla vanhempiensa nurkissa.

Uskomatonta kyllä, ohjaaja David O. Russell on pyöritellyt näistä aineksista mukavan romanttisen komedian.

Kepeää genreä ja kovasti tykkäsin, enkä vähiten Jennifer Lawrencen loistavien näyttelijänlahjojen, Bradley Cooperin sinisten silmien ja näiden kahden hienon keskinäisen henkilökemian takia.

Tunnen jokusen tyypin, joille vastaava vihanhallintaoppi olisi varsin hyödyllistä. Anteliaat liki neljä tähteä! // Tarja






Jennifer Lawrence ja Bradley Cooper onnistuvat näyttelijöinä ja
ponnistavat molemmat tässä leffassa entistä kirkkaampaan tähtikastiin.





 

 

Sorry Spielberg

Elokuvaklassikko Tuulen viemää kuuluu lapsuuteni unohtumattomiin elokuvakokemuksiin. Olen nähnyt Scarlett O'Haran ja Rhett Butlerin seikkailut varovaisestikin arvioiden parikymmentä kertaa. Jopa tämän blogin nimi "Frankly my dear" on peräisin elokuvan avainrepliikista! Siksi olin erityisen utelias näkemään elokuvan Lincoln, jossa aika ja maisemat ovat samat.

Tuulen viemää kuvaa Yhdysvaltojen sisällissotaa etelävaltioiden, demokraattien, vähäväkisten ja naisten näkökulmasta. Lincoln katselee taistelua pohjoisen, republikaanien, valtaapitävien ja miesten silmin.

Ajat sitten guruuntuneella Steven Spielbergillä on varmaankin ollut Lincolnia kuvatessaan kaikki mahdolliset resurssit: dollareita, aikaa ja parhaat tekijät. Jokainen otto melkein huutaa: tämä on parasta mitä rahalla saa! Huipputaitavien Daniel Day-Lewisin ja Sally Fieldin  näyttelijäntyö on kieltämättä niin komeaa katsottavaa, että paljon muuta ei kaipaakaan.

 

Daniel Day-Lewis ratsastaa voittoon hämmästyttävän aidonnäköisenä Lincolnina.

Silti Tuulen viemää on minusta edelleen - kaikkine Hollywoodin 30-luvun kliseineenkin - Yhdysvaltojen sisällissodan kuvauksena omassa luokassaan. Ääneen pääsevät mustat, naiset, lapset, sotilaskarkurit ja hempeilevät miehet. Tuulen viemää tapahtuu puuvillapelloilla, kenttäsairaaloissa, ompeluseuroissa, vankiloissa, hevostalleilla ja synnytyssaleissa. Sen saapasnahkan, mudan ja veren tuoksuinen sotatanner on miljoona kertaa elävämpi ja kiinnostavampi kuin Spielbergin versio, jonka mahtipontista tarinaa kertovat peruukkipäiset miehet värittömässä kongressisalissa.

Tarinan opetus? Rahalla ei saa kaikkea. Ei edes elokuvastudiossa.

Tuulen viemän tekijöistä kerrotaan, että he itsekin yllättyivät elokuvansa megasuosiosta. Moni onnenkantamoinen tarvittiin, jotta MGM ylipäänsä sai kuvansa valmiiksi. Sitä makeampi oli hurja palkintosade vuoden 1939 Oscar-juhlissa.

Lincoln on tänä vuonna eniten ehdokkuuksia kerännyt Oscar-suosikki ja tulee epäilemättä viemään monta pystiä. Elokuva kertoo Yhdysvaltojen kohtalonhetkestä ja siksi se on amerikkalaisille ohittamaton, aivan kuten Mannerheim-elokuva olisi ollut meille.

Mutta jos vastaava veto olisi tehty vaikkapa puolalaisten henkiinjäämistaistelusta Euroopan myllerryksissä, tuskin siitä olisi meteliä Oscar-juhlissa pidetty. Siksikin Spielberg ja Lincoln - ja Tuulen viemän takia - tällä kertaa teille vain kolme tähteä. // Tarja

Tästä Tolstoikin hämmästyisi

Lev Tolstoin Anna Kareninasta on tehty lukemattomia elokuvia, tv-sarjoja, oopperoita, baletteja, näytelmiä ja musikaaleja. Silti kannattaa käydä katsomassa uusin versio: Joe Wrightin ohjaama hieno elokuva.

Onko modernimpaa teemaa? Vronski on meidän aikamme termein Annan salarakas. Se vain on erona, että Tolstoin aikoihin 1870-luvun seurapiireissä naisen liikkumatila oli suurinpiirtein hameenheilahduksen verran, ei enempää.

Joe Wrightin tulkinta on kuin näytelmä, maalaus, veistos tai koru, näitä kaikkia yhtä aikaa ja vuoronperään. Läpi elokuvan toistuu kieppuva, pyörivä liike ja valssiin tukeutuva keinuva musiikki. Anna, Vronski, Karenin ja muut matkaavat elämässään kuin karusellissa, tunteissaan ylös ja alas ja taas ylös, vastassaan rakkaus, intohimo, petos, hylkääminen, jälleen uusi rakkaus, uusi intohimo, uusi petos...

Wrightin tapa tehdä elokuvaa on huumaavan omaperäinen ja todistaa luovuudessaan jälleen kerran, miten kerta kaikkiaan ylivoimainen ja suurenmoinen taiteenlaji elokuva on. Miten moneksi se venyy!

Upeaa on sekin, miten runsain vedoin ja silti kevyesti Wright kuvaa menneen maailman Venäjää, ja mikä parasta, sortumatta ainuttakaan kertaa elokuvissa niin usein nähtyihin venäläisyyttä kuvaaviin kliseisiin. Itse asiassa tarina on kerrottu niin ilmavasti, että se voisi tapahtua missä vain ja milloin vain.



Se on menoa! Anna ja Vronski tanssiaisissa.












 

Päärooleissa on tunnettuja, jo Wrightin aiemmissa elokuvissa näytelleitä tähtiä: Keira Knightley Annana ja  Matthew Macfadyen Oblonskina, Annan veljenä. Vronskia näyttelee vasta 22-vuotias englantilaislupaus Aaron Taylor-Johnson ja Kareninia itse Jude Law. Sivurooleissakin on kiinnostavia näyttelijöitä, mm. Ruth Wilson (Jane Eyre), Emily Watson (Breaking the Waves) ja Michelle Dockery (Downton Abbey). Kyllä kelpaa!



Jude Law on kuivakka Karenin, joka ulkoistetaan avioliitostaan.

Skandaalihan siitä syntyy.

Anna Karenina nimettiin Oscar-ehdokkaaksi sarjoissa paras kuvaus, paras puvustus, paras musiikki ja paras lavastus. On ihme, jos palkintoja ei heru ainakin lavastuksesta ja puvustuksesta. Uuden elokuvavuoden lupaavalle aloitukselle annan peräti neljä tähteä. Tätä voi suositella! // Tarja

On se semmosta

Rakkauden rasvaprosentti on tosi korni nimi leffalle. Ettei vain olisi mainostoimisto takana? Itse leffa on product placementin juhlaa: Väestöliitto, BMW, eukonkannon MM...



Käsikirjoitus on rakennettu kuin matrjoshkanukke. Elokuva kertoo miten vaikea laji parisuhde on, ja päähenkilöt tekevät mainoskampanjaa samasta aiheesta. Ympärillä leviää kesäinen stadi ja vielä kesäisempi Sonkajärvi.

En ihan vakuuttunut tästä pikkunäppärästä tekeleestä. Käsikirjoitus kompasteli, ja päärooleissa säheltävien Miina Maasolan ja Mikko Nousiaisen karisman rajat tulivat pian vastaan. Parasta oli Anna Puun musiikki. Tähtiä vain kaksi. // Tarja