Vastikään saimme lukea, että Julia Roberts on ottanut ilkeän äitipuolen pestin Grimmin veljesten satuun perustuvassa Snow White -leffassa. Samoihin aikoihin starttaa tiettävästi toinenkin Lumikki-tuotanto, jossa nimiosaa esittää Twilight-tähti Kristen Stewart.
Viime perjantaina puolestaan tuli ensi-iltaan Red Riding Hood, jossa Punahilkan tuttuun tarinaan on otettu potkua ihmissusimyytistä.
Mistä näitä satuja oikein tulee? Loppuivatko uudet tarinat, kun käsikirjoittajat yhtäkkiä kaivavat satukirjoja esiin hyllyistään?
Red Riding Hoodin on ohjannut Catherine Hardwicke, sama tekijä, joka ohjasi Twilight-sarjan ykkösosan. Näyttelijätkin ovat osin samat.
Twilight Houkutus on kelpo leffa, jonka viitsii katsoa kahteenkin kertaan. Punahilkka sen sijaan on todella sekava soppa, joka pitkästyttää melkein alkuminuuteillaan. Juonella on liian kiire, miehitykset ovat pielessä ja musiikki pauhaa. Kamera hakeutuu uudelleen ja uudelleen nimirooliin kiinnitetyn Amanda Seyfried -paran säikähtäneisiin kalansilmiin. Ja loppujen lopuksi sudeksi paljastuu täysin ”väärä” ja epälooginen hahmo. Hohhoijaa.
Kysymys kuuluu: miksi Hardwicke onnistui Twilightissa mutta lipeää Punahilkassa niin pahasti metsään? Yksi veikkaukseni on elokuvan miljöö. Twilight kuvaa pohjimmiltaan tavallistakin tavallisempaa high school -elämää, jonka vampyyrit ja ihmissudet haastavat kiinnostavalla tavalla. Red Riding Hood sen sijaan sijoittuu määrittelemättömään aikaan ja outoon yhteisöön, joka tuo lähinnä mieleen eristyneen uskonlahkon. Onkohan Hardwicken ollut yhtä vaikea samastua ympäristöön kuin minun katsojana?
Monta muutakin syytä floppiin löytyy, mutta Punahilkkaan ei kannata enempää ruutia tuhlata. Tämä leffa saa minulta yhden tähden, ja se tulee lähinnä kuvauksesta upeissa vuoristomaisemissa.
Pakko vain kysyä, mitä ihmettä on tapahtunut Gary Oldmanin ennen niin upealle uralle? Hänetkin voi bongata tästä all inclusive -sillisalaatista.
Lopuksi haluan lähettää terveisiä Lumikki-leffoja tehtaileville Hollywood-tuottajille, nimittäin ehdotukseni seitsemän kääpiön castingista. Dream teamiini kuuluvat Tom Hanks (Viisas), Russell Crowe (Jörö), Rhys Ifans (Unelias), Robin Williams (Lystikäs), Charlie Sheen (Nuhanenä), Hugh Grant (Ujo) ja Taisto Oksanen (Vilkas). And the oscar goes to… // Tarja
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuva. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuva. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 10. huhtikuuta 2011
tiistai 5. huhtikuuta 2011
Ääliöstä alieniksi
Kuvittele, että saisit käyttöön aivojesi koko kapasiteetin. Tietosi, taitosi, aistisi ja vaistosi laajenisivat rajattomiksi. Muuttuisit Wall Streetin huikeimmaksi rahantehokoneeksi yhdessä yössä. Ja tämä kaikki vain pikkupikku pilleri nielaisemalla!
Tämä tilaisuus tarjoutuu nuhjuiselle wannabe-kirjailijalle Eddielle (Bradley Cooper) Neil Burgerin toimintatrillerissä Rajaton (Limitless). Ja Eddie totisesti tarttuu tilaisuuteen!
Mutta pilleri ei olekaan mikä tahansa berocca vaan hyperluokan huume NZT, joka nostaa Eddien katuojasta menestyskirjailijaksi ja tyhjätaskusta miljonääriksi.
Muutamaa tuhottua kämppää ja ruhjottua naamataulua myöhemmin katsoja tajuaa, että Eddie elää veitsenterällä eikä kyseessä olekaan nuoren miehen kasvutarina. Eddiestä on tullut liituraidassa viihtyvä huumediileri, joka kiipii urallaan ja yrittää samaan aikaan selvitä hengissä huumehemmojen kivikovassa maailmassa.
Konkarinäyttelijä Robert De Nirolle on kirjoitettu leffaan rahamaailman kummisedän rooli, hän häärii Carl Van Loonina, Eddien juonittelevana vastapelurina. Käsikirjoittaja Leslie Dixonin neronleimauksena leffaan on saatu mukaan varsinainen herkkuhetki. Konkari-Loon paukuttaa henkseleitään ärsyttävän keltanokka-Eddien edessä muistuttaen, että pitkä kokemus se vasta todellista valuuttaa on. Vitsi on ilmeinen. Siinä puhuu Scorsesen luottonäyttelijä, Oscar-voittaja, käsittämättömän uran tehnyt De Niro höyhensarjalainen Cooperille, joka tunnetaan toistaiseksi B-luokan tv-sarjoista...
Takaisin leffaan. Outoa kyllä, Eddie ei missään vaiheessa kyseenalaista huumehöyryistä elämäänsä. Hän haluaa pillereita lisää ja lisää, kunnes maailman mahtavin virka jo häämöttää tälle ”kaikki-on-minulle-mahdollista-Kennedylle”. Parisuhdekin kukoistaa ja Eddie siippoineen on stailattu luonnottoman kauniiksi kiiltokuvaihmisiksi.
Ja tönks. Leffa loppuu!
Mielestäni loppuratkaisu on tämän elokuvan suurimpia ongelmia.
Saatan leimautua sukkapuikko nutturassa täriseväksi moralistiksi, mutta mielestäni on silti vaarallista kääriä suht totinen tarina luksushuumeista näin koreaan karkkipaperiin. Eddien ansaintalogiikka ja vaivaton pokailu naismaailmassa saattaa johtaa muutamankin teinin harhateille. Nakkaako hento käsi katsomossa namit syrjään ja turvautuu Eddien tavoin pikavoittoihin pyrkiessään elämässä eteenpäin? Jaa-a, toivottavasti tulevaisuuden toivot ovat viisaampia.
Leffaan on upotettu huumetarinoiden peruskuvastoa irtileikatuista sormista silmämunaan piikittämisiin. Tämänkään vuoksi raina ei kuulu suosikkeihini mutta kamera-ajot on kieltämättä toteutettu kekseliäästi. Kolme tähteä, josta iso osa De Niron jyhkeästä läsnäolosta. // Tarja
Tämä tilaisuus tarjoutuu nuhjuiselle wannabe-kirjailijalle Eddielle (Bradley Cooper) Neil Burgerin toimintatrillerissä Rajaton (Limitless). Ja Eddie totisesti tarttuu tilaisuuteen!
Mutta pilleri ei olekaan mikä tahansa berocca vaan hyperluokan huume NZT, joka nostaa Eddien katuojasta menestyskirjailijaksi ja tyhjätaskusta miljonääriksi.
Muutamaa tuhottua kämppää ja ruhjottua naamataulua myöhemmin katsoja tajuaa, että Eddie elää veitsenterällä eikä kyseessä olekaan nuoren miehen kasvutarina. Eddiestä on tullut liituraidassa viihtyvä huumediileri, joka kiipii urallaan ja yrittää samaan aikaan selvitä hengissä huumehemmojen kivikovassa maailmassa.
Konkarinäyttelijä Robert De Nirolle on kirjoitettu leffaan rahamaailman kummisedän rooli, hän häärii Carl Van Loonina, Eddien juonittelevana vastapelurina. Käsikirjoittaja Leslie Dixonin neronleimauksena leffaan on saatu mukaan varsinainen herkkuhetki. Konkari-Loon paukuttaa henkseleitään ärsyttävän keltanokka-Eddien edessä muistuttaen, että pitkä kokemus se vasta todellista valuuttaa on. Vitsi on ilmeinen. Siinä puhuu Scorsesen luottonäyttelijä, Oscar-voittaja, käsittämättömän uran tehnyt De Niro höyhensarjalainen Cooperille, joka tunnetaan toistaiseksi B-luokan tv-sarjoista...
Takaisin leffaan. Outoa kyllä, Eddie ei missään vaiheessa kyseenalaista huumehöyryistä elämäänsä. Hän haluaa pillereita lisää ja lisää, kunnes maailman mahtavin virka jo häämöttää tälle ”kaikki-on-minulle-mahdollista-Kennedylle”. Parisuhdekin kukoistaa ja Eddie siippoineen on stailattu luonnottoman kauniiksi kiiltokuvaihmisiksi.
Ja tönks. Leffa loppuu!
Mielestäni loppuratkaisu on tämän elokuvan suurimpia ongelmia.
Saatan leimautua sukkapuikko nutturassa täriseväksi moralistiksi, mutta mielestäni on silti vaarallista kääriä suht totinen tarina luksushuumeista näin koreaan karkkipaperiin. Eddien ansaintalogiikka ja vaivaton pokailu naismaailmassa saattaa johtaa muutamankin teinin harhateille. Nakkaako hento käsi katsomossa namit syrjään ja turvautuu Eddien tavoin pikavoittoihin pyrkiessään elämässä eteenpäin? Jaa-a, toivottavasti tulevaisuuden toivot ovat viisaampia.
Leffaan on upotettu huumetarinoiden peruskuvastoa irtileikatuista sormista silmämunaan piikittämisiin. Tämänkään vuoksi raina ei kuulu suosikkeihini mutta kamera-ajot on kieltämättä toteutettu kekseliäästi. Kolme tähteä, josta iso osa De Niron jyhkeästä läsnäolosta. // Tarja
lauantai 2. huhtikuuta 2011
Onnen salaisuus
Mike Leigh’n ”Vuosi elämästä” on riipaiseva kertomus yksinäisyydestä ja hiljaisesta onnesta. On joukko eri-ikäisiä ja eri syistä onnettomia ja yksinäisiä ihmisiä. Ja sitten on ikääntynyt pariskunta Gerri ja Tom, jotka hoitavat puutarhaa, kokkaavat ruokaa ja kestitsevät vieraita viettäen näennäisen tavallista mutta hiljaisen onnellista elämää.
Elokuvassa ei suuria tapahdu. Vieraat tulevat ja menevät, puutarhan satoa korjataan ja nautitaan, aika kuluu… Gerrin ja Tomin arkinen mutta onnellinen koti on kuin nuotio, jonka ympärillä muut käyvät lämmittelemässä.
Myös itse leffa on lämmin kuin uunin kylki. Pökköä pesään lisää taitava näyttelijäkaarti, etunenässä upea luonnenäyttelijä Jim Broadbent.
Tätä leffaa voi suositella niille, jotka haluavat muistuttaa mieleensä, mistä kestävä onni onkaan rakennettu. Se ei ole suurta, se on pientä. Se voi olla vaikka sateen alla termoksesta siemattu kuppi kuumaa kahvia. Neljä tähteä ja kannattaa katsoa! // Tarja
Elokuvassa ei suuria tapahdu. Vieraat tulevat ja menevät, puutarhan satoa korjataan ja nautitaan, aika kuluu… Gerrin ja Tomin arkinen mutta onnellinen koti on kuin nuotio, jonka ympärillä muut käyvät lämmittelemässä.
Myös itse leffa on lämmin kuin uunin kylki. Pökköä pesään lisää taitava näyttelijäkaarti, etunenässä upea luonnenäyttelijä Jim Broadbent.
Tätä leffaa voi suositella niille, jotka haluavat muistuttaa mieleensä, mistä kestävä onni onkaan rakennettu. Se ei ole suurta, se on pientä. Se voi olla vaikka sateen alla termoksesta siemattu kuppi kuumaa kahvia. Neljä tähteä ja kannattaa katsoa! // Tarja
Äiti, poika ja kupla, johon ei ulkopuolisia mahdu
Zaida Bergrothin elokuvassa ”Hyvä poika” vietetään kesäistä viikonloppua mökillä. Äiti Leila (Elina Knihtilä) on narsistinen näyttelijä, joka pakottaa maailman kieppumaan ympärillään. Hän passauttaa itseään, dissaa sumeilematta läheisiään eikä kestä arvostelua.
Ympärillä häärii aikuisikää hipova Ilmari (Samuli Niittymäki), jota äiti vuoroin solvaa ja vuoroin silittää. Ilmarista on kasvanut äitinsä lakeija, turvamies, baarimikko ja lohduttaja. Kotikameleontti, joka taipuu kaikkeen mitä ikinä ailahteleva äiti oikkuineen vaatiikaan.
Nuorempi poika, kouluikäinen Unto (Eetu Julin) on singottu perhekeskiöstä kauimmaiselle radalle, ikään kuin ulkoistettu perheestä. Totinen pikkumies vaeltaa yksinäisenä luonnossa, tutkii ja kuvaa hyönteisiä, pelleilee ja viihdyttää kun käsketään. Äidin ja isoveljen umpitiivistä suhdetta hän tarkkailee enimmäkseen kameran kylmän linssin läpi. Poikien isä ei kuulu perheeseen, Leila puhuu hänestä ”lappilaisena lavastaja-luuserina”.
Elokuvan alussa Leila tilaa mökille tuttaviaan kylmästi kuin noutopizzan. Vieraat ovat Leilalle yhdentekeviä mutta kelpaavat ryyppyseuraksi. Juodaan, nahistellaan ja naidaan. Joukossa on kirjailija Aimo (Eero Aho), josta voisi löytyä ainesta enempäänkin kuin pelkäksi seksiseuraksi. Mutta kolea romanssi Aimon kanssa ei ehdi kehittyä kovinkaan pitkälle.
Äidin ja Ilmarin oidipaalinen suhdepeli on kerännyt ukkosta vuosikausia, ja nyt se lopulta pelataan loppuun asti traagisin seurauksin.
TeaKissa opiskeleva Samuli Niittymäki tekee hyvän roolin sulkeutuneena ja lopulta väkivaltaan räjähtävänä Ilmarina. Mutta leffan paras suoritus on kuitenkin Elina Knihtilän monsteriäiti. Lopun kohtaus, jossa Leila istuu pihalla ja katselee nukkuvaa poikaansa, on leffan vaikuttavin. Rakkaudeton äiti on sairastuttanut perheensä ja rikkonut poikansa hirviöksi. Paha äiti on kasvattanut ”hyvän pojan” ja ehkä tuhonnut tämän tulevaisuuden - ja Knihtilän kasvot kertovat, mitä Leila lopulta tajuaa tehneensä.
”Hyvä poika” on kuin ajaisi jyrkkää mäkeä ilman jarruja. Viikonloppu alkaa keveissä tunnelmissa ja mökkivieraiden toilailuille saa nauraa. Mutta kuva kuvalta meno muuttuu synkemmäksi ja vauhti hurjemmaksi. Lopulta seisotaan tyrmistyneinä verilammikon vierellä.
Tästä leffasta jäi vilu. Kylmää kyytiä eikä sovi niille, jotka hakevat valkokankaalta kevyttä nollausta työviikon päätteeksi. Tähtiä 3- // Tarja
Ympärillä häärii aikuisikää hipova Ilmari (Samuli Niittymäki), jota äiti vuoroin solvaa ja vuoroin silittää. Ilmarista on kasvanut äitinsä lakeija, turvamies, baarimikko ja lohduttaja. Kotikameleontti, joka taipuu kaikkeen mitä ikinä ailahteleva äiti oikkuineen vaatiikaan.
Nuorempi poika, kouluikäinen Unto (Eetu Julin) on singottu perhekeskiöstä kauimmaiselle radalle, ikään kuin ulkoistettu perheestä. Totinen pikkumies vaeltaa yksinäisenä luonnossa, tutkii ja kuvaa hyönteisiä, pelleilee ja viihdyttää kun käsketään. Äidin ja isoveljen umpitiivistä suhdetta hän tarkkailee enimmäkseen kameran kylmän linssin läpi. Poikien isä ei kuulu perheeseen, Leila puhuu hänestä ”lappilaisena lavastaja-luuserina”.
Elokuvan alussa Leila tilaa mökille tuttaviaan kylmästi kuin noutopizzan. Vieraat ovat Leilalle yhdentekeviä mutta kelpaavat ryyppyseuraksi. Juodaan, nahistellaan ja naidaan. Joukossa on kirjailija Aimo (Eero Aho), josta voisi löytyä ainesta enempäänkin kuin pelkäksi seksiseuraksi. Mutta kolea romanssi Aimon kanssa ei ehdi kehittyä kovinkaan pitkälle.
Äidin ja Ilmarin oidipaalinen suhdepeli on kerännyt ukkosta vuosikausia, ja nyt se lopulta pelataan loppuun asti traagisin seurauksin.
TeaKissa opiskeleva Samuli Niittymäki tekee hyvän roolin sulkeutuneena ja lopulta väkivaltaan räjähtävänä Ilmarina. Mutta leffan paras suoritus on kuitenkin Elina Knihtilän monsteriäiti. Lopun kohtaus, jossa Leila istuu pihalla ja katselee nukkuvaa poikaansa, on leffan vaikuttavin. Rakkaudeton äiti on sairastuttanut perheensä ja rikkonut poikansa hirviöksi. Paha äiti on kasvattanut ”hyvän pojan” ja ehkä tuhonnut tämän tulevaisuuden - ja Knihtilän kasvot kertovat, mitä Leila lopulta tajuaa tehneensä.
”Hyvä poika” on kuin ajaisi jyrkkää mäkeä ilman jarruja. Viikonloppu alkaa keveissä tunnelmissa ja mökkivieraiden toilailuille saa nauraa. Mutta kuva kuvalta meno muuttuu synkemmäksi ja vauhti hurjemmaksi. Lopulta seisotaan tyrmistyneinä verilammikon vierellä.
Tästä leffasta jäi vilu. Kylmää kyytiä eikä sovi niille, jotka hakevat valkokankaalta kevyttä nollausta työviikon päätteeksi. Tähtiä 3- // Tarja
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)